Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Ilkka Valpasvuo on innostunut muun muassa Pertti Kurikan Nimipäivät -solistin uudesta reggaeyhtyeestä.

1

Se, että Pertti Kurikan Nimipäivien solisti Kari Aalto laajentaa musiikkiaan punkista nimenomaan reggaen suuntaan, on enemmän kuin hieno juttu! Maailmanhistoria on täynnä muusikoita, jotka eivät ole briljeeranneet teknisellä taidollaan vaan ovat löytäneet paikkansa kartalla persoonallaan. Rastakarain reggae on toisaalta helppoa kuin Sepi Kumpulaisen rallit ja monessa mielessä yhtä koukukasta, ns. ”hyvän mielen musiikkia”. Kahdeksanhenkinen yhtye ja alkuvuodelle 2020 luvattu debyyttialbumi viestivät siitä, ettei kyseessä ole mikään hetken mielijohde, ja soundillinen pyrkimys Bob Marleyn ja Peter Toshin sävyihin kertoo kunnianhimosta.

2

Englannin Kentistä kotoisin olevan Alice Osemanin Heartstopper-sarjakuvan asetelma on kaksi poikakoulun nuorta poikaa, joista kaikessa hyvä, ujohko Charlie Spring on löytänyt homoseksuaalisuutensa jo aiemmin ja joutunut siitä toisten poikien hampaisiin. Kaikin puolin hetero rugbynpelaaja Nick Nelson on puolestaan se ”hyvä jätkä”, joka ystävystyy Charlien kanssa ja huomaa pikkuhiljaa, että se mitä hän kokee on jotain enemmän kuin pelkkää ystävyyttä. Oseman onnistuu hienosti kuvaamaan paineita, joita aikuisuuteen kasvavat pojat kohtaavat ja kuinka pienistäkin sanomisista tai sanomatta jättämisistä voi nousta isoja tunnemöykkyjä. Nyt ei mässäillä millään homoerotiikalla vaan nimenomaan niillä pienillä hetkillä, joista rakkaus ja suhde syntyy. Suloista kasvutarinaa oli kirjastosta lainattavissa kaksi ensimmäistä osaa mutta sarjakuvaa voi lukea myös netistä. Kaunista ja romanttista.

3

Pukkiparty se vaan jatkuu ja jatkuu. Useamman vuoden tempoilun jälkeen lupaavasta Teemu Pukista kuoriutui ensin Tanskan liigan kärkipelaaja ja sitten Englannin Mestaruussarjan maalikuningas ja vuoden pelaaja. Nyt Pukki on tehnyt neljään ensimmäiseen Valioliigapeliin yhteensä viisi maalia. Vastassa on ollut sellaisia nobody-joukkueita kuin hallitseva Mestarien liigan voittaja Liverpool maailman ykköspuolustajine Virgil Van Dijkeineen sekä hallitseva Eurooppa-liigan mestari Chelsea. Pukki on selkeästi löytänyt oikeanlaisen tiikerinsilmän peliinsä ja Norwichin pelityyli tuntuu tukevan Teemun vahvuuksia. Kun myös maajoukkue on saanut nauttia tästä uudesta Pukista, niin mikäs on ollessa suomalaisena jalkapallofanina. No Pukki, No Party!

4

Stalinin kuolemaa ja sen jälkeisiä tapahtumia käsittelevä Death of Stalin -elokuva avaa hyvin sitä kuinka vaikea on saada mitään aikaan täysin vainoharhaisessa johtamiskulttuurissa, kun ylin johtaja joutuu pois pelistä. Neuvostoliiton suhteellisen sairaasta vastuunvälttelystä ja oman kilven kiillottelusta sai hyvää kuvaa jo mainiossa Chernobyl-sarjassa, mutta Stalinin aikaan meno oli jos mahdollista vielä hullumpaa. Stalinhan ei kuollut heti vaan sai sairaskohtauksen. Kaikki pätevät lääkärit oli joko tapettu tai lähetetty Siperiaan eikä oikein kukaan halunnut ottaa vastuuta siitä, että Isä Aurinkoinen kuolisi – tai vielä pahempaa, toipuisi – kesti monta päivää ennen kuin Stalin sai hoitoa. Kun Stalinin ääni ei enää sanellut käskyjä, valtapeli käynnistyi saman tien.

The Death Of Stalinissa Steve Buscemi antaa hyvän miehen kasvot Nikita Hrustsoville, kun taas Simon Russell Bealin esittämä Lavrenti Berija on tarinan konna ja saa ansionsa mukaan. Puhtaita jauhojahan ei varmasti kellään keskuskomitealaisella ollut pussissaan, mutta Berijan kaltaiset hirviöt ovat kuitenkin lopulta häviöllä.

Skotlantilaisen Armando Iannuccin satiirinen ote täydentyy hyvin elokuvan leppoisalla etenemisellä, johon Buscemin kärsivä altavastaajan naama sopii erinomaisesti. Iannucci ei välitä pätkääkään siitä, loukkaantuuko joku elokuvan tavasta esittää 1950-lukuisen Neuvostoliiton johtajia, ja juuri sen takia esimerkiksi Jeffrey Tambor onnistuu niin erinomaisesti kuvaamaan aivan liian suuriin saappaisiin astuvan, epäpätevän ja vain vaarattomuutensa takia Stalinin kakkosmieheksi nostetun Georgi Malenkovin hapuilua vallan huipulla.

5

Kirjastolaitos on kyllä hieno instituutio. Sieltä tuli lainattua monen muun mielenkiintoisen teoksen lisäksi Radioheadin biiseistä tehtyjä jazz-versioita sisältävä RadioheadinJazz-tribuuttilevy. Radiohead oli itselleni kultaisina vuosituhannen taitteen aikoina yksi niitä kaikkein merkittävimpiä yhtyeitä, ja yksi syvimpään iskeneitä livekokemuksia on yhtyeen keikka Tukholmassa vuonna 1998. Vuosien saatossa suhteeni englantilaisyhtyeeseen on selvästi viilentynyt mutta tyylikkäät jazz-tulkinnat muun muassa High And Drysta, Fake Plastic Treesistä ja Paranoid Androidista tuovat lämpimiä sykähdyksiä rintaan.

Ilkka Valpasvuo