Hautausmaa Puerto de la Cruzissa. Kuvat: Ulla-Maija Svärd

1

Olin keväällä kaksi kuukautta Teneriffalla, missä suurin osa turisteista oli siihen aikaan Manner-Espanjasta. Käytin suuren osan ajastani ihmisten katselemiseen.

En osaa espanjaa, joten kaikki mitä ihmiset keskenään puhuivat, jäi yleensä arveluni varaan. Uskon kuitenkin, että ymmärsin paljon, sillä kehonkieli, ilmeet ja eleet kertovat meistä enemmän kuin arvaammekaan. Kulttuurieroista huolimatta voimme ymmärtää toisiamme silloinkin, kun yhteistä kieltä ei ole.

Ja koska espanjalaiset jos ketkä ovat puheliaita ja eloisia, oli heitä erittäin hauska katsella!

Keskustelu oli vilkasta ja moniäänistä. Äänenpainot vaihtelivat, ja aina, kun päästiin asiassa huippukohtaan, puhetta korostettiin dramaattisilla eleillä ja silmien pyörittelemisillä. Kädet viuhuivat kaiken aikaa – nämä ihmiset eivät sano mitään ilman käsiä! Miehet uskalsivat osoittaa keskinäistä toveruuttaan koskettamalla ja tv-keskusteluissakin saattoi nähdä kyynelten valuvan miesten poskilla, eikä siinä ollut mitään hämmentävää.

Kun kadulla tapahtui jotain, oli miltei koko kulmakunta paikalla ja kaikki osallistuivat; puhelimilla soitettiin ja tapahtumia raportoitiin heti tuoreeltaan myös niille, jotka eivät päässeet paikalle.

Se, että jäin seuraamaan heitä toisinaan myös kameran kanssa, ei haitannut ketään, edes poliisit eivät kamerastani häiriintyneet.

Kukkien täyttämällä hautausmaalla tuli esiin ihmisten kyky näyttää surua ja kaipaustaan, kun he hartaina asettelivat haudoille toinen toistaan hienompia kukka-asetelmia. Hautausmaa oli riemukkain koskaan näkemistäni, täynnä elämää! Niinkin voi surra ja muistaa.

Koska en osannut kieltä, saatoin keskittyä täydellisesti ihmisten katsomiseen, enkä kertaakaan, koko kahden kuukauden aikana, ollut pitkästynyt.

2

Pidän ihmisten kuvaamisesta, sillä kameran takaa minulla on mahdollisuus katsoa ihmisten kasvoja häpeilemättä ja läheltä.

Mieleen on jäänyt se, kun aikanaan ensimmäisiä muotikuvauksia lehteen tehdessäni kuvasin neuleita erään silloin hyvin arvostetun mallin päällä. Olimme Bökarsin kauniissa maisemissa ja kuvaukset kestivät monta tuntia. Koko päivänä ei ollut yhtään hetkeä, jolloin kalseanoloinen mallimme olisi hymyillyt aidosti, tai sanonut montaa sanaa, mutta aina kun laukaisin kameran, hän veti kasvoilleen hammashymyn, joka ei kertaakaan yltänyt silmiin asti. Se oli hyytävää.

Kuvat kuitenkin onnistuivat (näennäisesti), sillä hän oli erittäin taitava poseeraamaan ja näytti kuvissa hyvältä, mutta niihin ei jäänyt hänestä kuin korea kuori.

Nainen ei joko halunnut tai pystynyt antamaan itsestään mitään; silmät olivat tyhjät, hammasrivi valkoinen ja suora.

Olin erittäin huojentunut, kun kuvaus loppui ja pääsin jääkuningattaresta eroon.

Ehkä kokemus opetti jotain, sillä sen jälkeen, aina silloinkin, kun kuvasin ammattimalleja, tein kaikkeni, jotta kuvattavien kasvoissa näkyisi eloa ja ajatusta; hymy tulisi aidosti sisältä ja yltäisi silmiin asti.

* *

Ihmisen kasvot ovat aina kiinnostavat, henkilökuvan ottaminen on matka niihin. On päästävä lähelle. Kuvauksen onnistuminen vaatii kontaktin ja luottamuksen saamista kuvattavan ja kuvaajan välille. Se on sen hetken odottamista, jolloin kuvattava unohtaa itsensä tarkkailun ja näyttää jotain itsestään. Silloin hän on kiinnostava.

Kuvaajan on tunnistettava ne hetket, osattava reagoida nopeasti ja uskallettava lähestyä kuvattavaansa pelottomasti omana itsenään, on tämä kuka tahansa. Mielistelyyn ja nöyristelyyn ei kannata ryhtyä, sillä ei tule kuin falskia jälkeä. Asiallinen voi olla. Jos kaikki menee hyvin ja kuvaaja on huolehtinut myös kuvien teknisestä onnistumisesta (valaistus, rajaus, kuvakulmat), kuvista onnistuu varmasti ainakin yksi, johon tallentuu jotain kuvattavan persoonasta.

Se ei ole koskaan itsestään selvää, ihmisten kuvaaminen on aina yhtä jännittävää ja yllätyksellistä.

Kuva on kuitenkin aina vain yksi tulkinta, me kaikki katsomme toisiamme omin silmin.

3

Muutama päivä sitten olin Tampereen rautatieasemalla odottamassa ystävääni ja katselin ihmisiä.

Touhukkaita, ajatuksiinsa vaipuneita, kiireisiä, jännittyneitä, väsyneitä ja haikeita ja – onnellisia ihmisiä. Onnellisia jälleennäkemisiä, joissa kasvoja valaisi onni ja riemu, rakkaus ja ystävyys.

Sellaisen näkeminen tekee hyvää itse kullekin, ja rautatieasema on siihen takuuvarma paikka.

Asemalta menimme suoraan Sara Hildénin taidemuseoon Anna Retulaisen näyttelyyn, jossa näin taas paljon onnellisia kasvoja. Taide voi tulla silmille onnellistuttavana värikylpynä.

Näyttely on avoinna vielä 22.8.2022 asti.

4

Hienon näyttelijän kasvoja luemme kuin avointa kirjaa. Se on näyttelijän tietoisen työn ja ajattelun tulos ja vaatii suurta ammattitaitoa, mutta myös lahjakkuutta ja herkkyyttä. Siinä on aina jotain arvoituksellista ja suoraan sisimpään osuvaa.

Näyttelijän taide välittää meille sen, joka meissä aina jo on, se iskee suoraan torjuttuihin tunteisiin, avaa meidät näyttämöllä tai valkokankaalla itsemme edessä. Roolihenkilöiden vihan ja rakkauden tunteet, vallanhalu, pelot, yksinäisyys, häpeä ja ahdistus, haaveet ja unelmat osuvat ja niiden meissä aiheuttamat tunteet, ymmärrys ja empatia saavat kokemaan katharsiksen, mielemme puhdistuu.

Isabelle Huppert elokuvassa Greta.

Yksi tällainen näyttelijä, joka saa varsin vähäeleisesti eläytymään mitä erilaisempiin henkilöhahmoihin, on ranskalainen Isabelle Huppert (s. 1953). Hän tuli kansainvälisesti tunnetuksi Claude Corettan Pitsinnyplääjän (1977) pääosasta. Huppertin ura on täynnä hienoja tulkintoja, aina Claude Chabrolin ohjaamasta Madame Bovarystä (1991), itävaltalaisen Elfriede Jelinekin julman selvänäköiseen kirjaan perustuvaan elokuvaan Pianonopettaja (2001), jonka ohjasi Michael Haneke.

Nämä tulkinnat tekevät vaikutuksen, mutta kun Huppert esittää 57-vuotiasta filosofianopettajaa Mia Hansen-Løven elokuvassa Mitä tuleman pitää (2016), on hän niin uskottava, että elokuvaa katsoessaan joutuu taas tolkuttamaan itselleen katsovansa näyttelijää.

Ja mitkä kasvot! Kun Huppertin näennäisen ilmeettömät, pisamaiset kasvot täyttävät valkokankaan, voi niistä lukea kaiken. Siinä on taikaa.

Lähikuvassa Isabelle Huppert on kiinnostava dokumentti Huppertista. Siinä, haastattelujen ja filminpätkien lisäksi, on myös kuvaa hänen työstään teatterin lavalla.

Varsin ihastuttavia ovat myös Isabellen isän kuvaamat kaitafilminpätkät pienestä tyttärestään leikkimässä puutarhassa valkoisessa mekossaan. Kamera rakasti häntä jo silloin!

Lähikuvassa Isabelle Huppert Yle Areenassa 30.8.2022 asti.

5

Jo alkukuvissa näemme Martin Freemanin ahdistuneet kasvot hänen ajaessaan Liverpoolin laitakaduilla, poliisina sarjassa The Responder.

Tässä sarjassa ei liikuta naisia kiduttavan joukkomurhaajan perässä eikä heiluta pyssyjen kanssa pörräävien helikoptereiden keskellä pidättämässä sankarillisesti maailmanloppua järjestelevää hullua terroristia.

Tässä sarjassa eletään suurkaupungin ankeassa todellisuudessa, syrjäytyneiden ja huumeidenkäyttäjien joukossa. Sarjan poliisit, Freemanin esittävä Chris ja hänen työparikseen tuleva Rachel (Adelayo Adedayo), eivät ole sankareita, vaan oikeita, ymmärrettäviä ihmisiä, omien elämäntilanteidensa ja yö toisensa jälkeen samanlaisina toistuvien rankkojen työvuorojensa puristuksissa.

Kaikki tämä heijastuu Freemanin kasvoista, eikä katsoja voi kuin rakastaa tätä ahdistunutta, lämminsydämistä miestä, jonka toimet alkavat horjua rikoksen puolelle hänen yrittäessään auttaa pulaan joutunutta nuorta narkkarityttöä Caseyä, jonka roolissa on Emily Fairn. Hänen poikaystävänään Marcona on toinen, yhtä huikea nuori näyttelijä, Josh Finan.

Mitkä kasvot näillä nuorilla näyttelijöillä ovat, heitä voisi imeä silmillään loputtomasti; herkkyyttä ja luonnetta on niin että sydämeen sattuu!

Sarjan on käsikirjoittanut näitä katuja itsekin kolunnut entinen poliisi Tony Schumacher.

Näyttelijäntyö tässä todellisuuteen perustuvassa, kuusiosaisessa sarjassa on kautta linjan rehellisen lihallista ja uskottavaa, briteillä kun näitä loistavia näyttelijöitä riittää!

The Responder Yle Areenassa 9.6.2023 asti.

Ulla-Maija Svärd

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua