Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Erkki Kiviniemi onmiettinyt, millä tavalla maailma voisi muuttua koronaviruksen myötä parempaan suuntaan.
1
Kuten moni on mediassa tuonut esiin (viimeksi Vesa Vanhalakka Aamulehden kolumnissa 31.3.), on koronavirus vähentänyt ilmakehän hiilidioksidin ja typpioksidin määrää eli kutistanut kasvihuonepäästöjä.
Viruksen vaikutus on paljon suurempi kuin ihmisten vapaaehtoinen päästöjen vähentämisen vaikutus.
On myös varovasti ennakoitu, että ihmisen käyttäytyminen voisi muuttua pandemian myötä pysyvästi. Tällainen mahdollisuus on sitä suurempi, mitä kauemmin virus ihmisten toimia rajoittaa.
Jos keskimääräinen elintaso laskee jonkin verran, olemme silti vauraampia kuin 20–30 vuotta sitten. Itse muistan lapsuusaikana, kuinka maitohinkkiä säilytettiin pihakaivossa ja tarpeilla käytiin ulkovessassa.
Olemme tottuneet tämänhetkiseen elintasoon, mutta niin olimme tottuneet edellisilläkin vuosikymmenillä silloisiin tasoihin. Ihminen on hyvin sopeutumiskykyinen, vaikka vastustaakin yleensä kynsin hampain muutoksia heikentävään suuntaan.
Tämänhetkinen tieteellinen käsitys on, että maailmaa ohjaa sokea evoluutio. En usko tähän, enkä mihinkään muuhunkaan selitykseen, mutta on aivan mahdollista, että luonnolla on jokin oma viisautensa, jota emme ymmärrä. On mahdollista, että luonto tai olemassaolo alkaa hylkiä liian suurta tilaa ottavaa lajia itsessään. Kuinka kävikään hirmuliskojen? Sattumako ne hävitti? Olen agnostikko.
2
Näin karanteenin kaltaisissa olosuhteissa on hyvä ottaa käyttöön erilaisia rentoutuksen muotoja. Itse käytän joogahengitystä. Se on tekniikka, jossa ilmaa hengitetään nopeammin sisään kuin ulos.
Helpoin tapa – tekniikoita on monia – on vetäistä nenän kautta ilmaa ja ”sujauttaa” se vatsaan eli pallean alle. Tärkein vaihe on senjälkeinen hidas uloshengitys, jonka voi tuottaa pihinänä tai rauhallisena puhalluksena. 10–20 toistoa aiheuttaa selvän vaikutuksen.
Fysiologisesti saavutetaan soluihin leviävä runsashappisuus, jota on myös happihumalaksi nimitetty. Tämän ilmiön kokeminen tuntuu hyvältä ja rentouttavalta, ja sillä voi olla myös fyysistä terveyttä edistäviä vaikutuksia esimerkiksi bakteerien torjunnassa.
Hengitystekniikoita eri oppaissa on hyvin paljon ja monenlaisia. Hallitun hengitystavan sanotaan parantavan stressinsietoa, antavan energiaa, tasapainottavan mieltä ja edistävän koko kehon terveyttä. Paljon luvattu, mutta aika pitkälti todenmukaista.
Googlaamalla löytää itselleen sopivan ohjeen tähän ikivanhaan, terveyttä edistävään harjoitusmuotoon.
3
Miltei kliseeksi ehtinyt toteamus kuuluu: vaikka Suomi on Euroopan harvimmin asuttu maa, olemme viime päivinä onnistuneet synnyttämään ruuhkia metsiin.
Samalla kun kaupungit lähes autioituvat, kuljetaan metsissä virkistäytymässä. Tämän takia suositut reitit esimerkiksi Kaupissa, Kintulammella ja Birgitan polulla ovat ylikansoittuneet.
Kaupin luonnonpuisto on laaja. Heti kun poikkeaa Niihaman tai Toimelan tieltä syvempiin osiin aluetta, löytyy kyllä polkuja, joita ei runsaasti käytetä, ja niitä on tosi paljon!
Olen tutustunut vasta Pirunvuoren ja Niihaman väliseen maastoon, mutta löytänyt aina vain uusia hienoja paikkoja. Näsijärven rantaviivakin on suurimmaksi osaksi yhteistä aluetta eli kuuluu luonnonpuistoon. Vain muutamia huviloita ja pari retkeilymajaa pitää kiertää rantaa edetessään. Ja syvemmälle metsään poiketessa saa kokea laajat luonnonmetsät!
Uskallan suositella. Polkuja riittää, ei pelkoa ruuhkista.
4
Harry Salmenniemi julkaisi 2017 teoksen Uraanilamppu ja muita novelleja. Sen niminovellin hän ilmoittaa pohjautuvan Juhani Ahon lastuun Siihen aikaan kun isä lampun osti.
Mielenkiinnosta palasin Ahon lastuihin, ja pian hänen muuhunkin tuotantoonsa. Romaania Juha pidetään yleisesti Ahon pääteoksena. Ainakin vuosina 1916 ja 1919 yrittivät suomalaiset saada Ahosta juuri Juhan perusteella nobelistia, onnistumatta.
Juhasta on tehty Suomessa elokuvan ainakin neljä ohjaajaa: Nyrki Tapiovaara (1937), T.J. Särkkä (1956) ja Aki Kaurismäki (1999). Ruotsissa romaanin pohjalta ohjasi mykkäelokuvan Johan Mauritz Stiller vuonna 1921.
Huomasin juuri päättyneen suomalais-espanjalaisen sarjan Paratiisin käyttäneen Juhan perusaihetta: espanjalainen mies viettelee suomalaisnaisen, ja tämän juro äijä menee ja hukuttautuu.
Juhani Aho on jäänyt kuitenkin johonkin varjoon, osittain Aleksis Kiven. Yllättävää onkin, miten hyvin jotkut Ahon tekstit resonoivat aikaamme. Suvi Nuotio toimitti vuonna 2005 (Juhani Niemen taustatuella) koosteen Maailman murjoma Ahon yhteiskunnallisesti kantaa ottavista lyhytproosateksteistä.
Maailman murjoma on liki pienoisromaani. Se on ilmeisesti varhaisin rasismista kertova proosa Suomessa. Se ilmestyi vuonna 1894 ja sen päähenkilö Junnu on ulkonäöltään ja käytökseltään muista työmiehistä poikkeava. Hän ajautuu kiusaamisen ja syrjinnän aiheuttamana lopulta itsemurhaan.
Muut Nuotion kokoaman kirjan tekstit ovat lyhyitä lastuja, mutta kaikissa on jokin sosiaalinen ongelma pääaiheena.
Useana vuonna Juhani Aho oli Nobelin kirjallisuuspalkintoehdokkaana, mutta milloin ruotsalaisraati veti omiin päin (Werner von Heidenstam, 1916), milloin löysi muualta mieleisemmän (Hans Spitteler, 1919).
Hyvä, että Ahoa luetaan taas. Hänen loistelias kertojanotteensa on omintakeista.
Jos haluat lukea yhden näytteen Juhani Ahon taitavasta kirjoitustyylistä, lue vaikkapa hänen mestarillinen luontokuvauksensa Kosteikko, kukkula ja saari.
5
Tiina Tainion juuri ilmestyneen teoksen nimi on Hengästyttävä henkisen kasvun vuosi (Reuna, 2020). Nimi on hengästyttävä, ainakin minunlaistani lukijaa luotaan työntävä. Parempi olisi ollut vaikka Hengästyttävä vuosi. Henkinen kasvu on liian epämääräiseksi venynyt ja liikaa käytetty epiteetti.
Kirja on kuitenkin kiinnostava.
Se, että kirjoittaja on työskennellessään ollut haltioitumisen tilassa, paistaa läpi joka sivulta. Paikoin hän innostuu liikaa. Tätä varten olisi tarvittu ankarampi kustannustoimittaminen.
Parhaat jaksot koskevat oman mielen ymmärtämistä, johon kirjoittajaa johdattaa Eckhart Tollen klassikko Harjoituksia läsnäolon voimasta. Vaikka Tainion avonaisuus ja siitä johtuvat paikoin kliseiset ilmaisut puistattavat, on pakko nähdä poikkeuksellisen rehellisen itsereflektoinnin tuottamiin kiinnostaviin ja konkreettisiin havaintoihin mielen luonteesta, mielen, ”joka ollessaan voimissaan pyrkii pitämään meitä kaikin keinoin otteessaan”.
Vaikka kirja on kirjoitettu selvästi jonkinlaisessa ohimenevässä tilassa, onnistuu se juuri tuon tilan voimakkuuden kautta kurkistamaan melkoisesti meitä ympäröivän, näivettävän ja latistavan tavallisuusverhon taakse.
* *
Lopuksi: Korona on lautapeli, joka päättyy siihen, että koko pelikenttä on tyhjentynyt.
Mutta, sen jälkeen voi kaivaa nappulat esiin ja aloittaa uuden pelin.
Erkki Kiviniemi
