1

Tampereen Näsijärven jäätyminen on tänä vuonna antanut odottaa. Tai oikeastaan järvi on jäätynyt pariinkin kertaan, mutta jäät ovat olleet – ja osin ovat edelleenkin – varsin ohuita. Niinpä monella matkaluistelijalla on jäänyt perinteinen Näsijärven luistelukokemus saamatta.

Edellisenä viikonloppuna kuitenkin Hiking Travel Hitin ylläpitämä luistelurata avattiin Kaupinojalle. Ja millaisissa olosuhteissa! Kunnon läpinäkyvää teräsjäätä helmikuun keväisellä auringonpaisteella ryyditettynä – tätä herkkua on tarjolla todella harvoin. Eipä ihme, että radalla ja Kaupinojan rannassa olikin avajaisviikonloppuna melkoinen tungos – patoutunutta tarvetta juuri ”Nässyllä” luisteluun selkeästi oli.

Jos luistelukärpänen puraisee pahemmin, niin suosittelen Suomen Retkiluistelijoihin liittymistä. Tällöin jäiden syvin olemus ja mysteerit alkavat aueta tai ainakin jäitä oppii ymmärtämään paremmin. Luonnonjäillä retkiluistelu on nimittäin parasta juuri nyt.

2

Viime aikoina on keskusteltu paljon fasismista ja siinä yhteydessä myös (neuvosto)kommunismista – vaikka myönnettäköön, että tuntuu aika omituiselta aina näiden kahden niputtaminen kunnollisen whataboutismin hengessä: kummassakin suuntauksessa kun riittää keskusteltavaa ja kirjallisuutta ihan omina ilmiöinäänkin. Leimakirveskin saattaa joskus viuhua varsin helposti.

Suomalaisesta fasismista puhuttaessa ei voi ohittaa Oula Silvennoisen, Aapo Roseliuksen ja Marko Tikan teosta Suomalaiset fasistit – Mustan sarastuksen airueet (WSOY, 2016). Kirja on paitsi hyvä tietokirja maailmansotien välisen ajan suomalaisesta fasismista, myös erinomaisen sujuvaa ja viihdyttävää luettavaa, mikä ei tietokirjojen kohdalla ole aina itsestäänselvyys. Aina voidaan tietysti keskustella fasistin tai fasismin käsitteellisistä määrittelystä, mutta Silvennoisen ja kumppaneiden kirja tarjoaa yhden perustellun näkemyksen asiaan.

3

Mitä kommunismiin tulee, niin sain vihdoin luettua joulusta asti lukemista odottaneen Oleg V. Hlevnjukin Stalin – Diktaattorin uusi elämäkerta -teoksen (2019, Otava). Nyky-Venäjällä diktaattorin suosio on kasvanut viime vuosina, mitä on aika vaikea ulkopuolisena ymmärtää. Ja vielä vaikeampaa se on Hlevnjukin teoksen myötä.

Kirja ilmestyi alun perin jo vuonna 2015, mutta suomennettiin vasta viime vuonna. Ja erinomaista, että suomennettiin. Aihetta pitkään tutkinut Hlevnjuk osoittaa hyvin, kuinka kyyninen Stalin onnistui vahvistamaan oman valtansa kansansa ja muiden bolševikkien johtohahmojen kustannuksella ruokkimalla jatkuvasti erilaisia viholliskuvia ja sitten tarttumalla näihin itse luomiinsa olkiukkoihin raa’alla kädellä. Seuraukset ovat tunnetut.

Kirjan lopetus sopii hyvin paitsi nyky-Venäjälle, myös meille muille, kun käsitykset historiantutkimuksesta tuntuvat politisoituvan: ”Kuinka suuri on vaara, että sekoitus historiallista tietämättömyyttä, katkeruutta ja sosiaalista tyytymättömyyttä luovat hedelmällisen maaperän, johon stalinmyönteiset valheet ja vääristelyt juurtuvat? Voisiko todella olla niin, että 2000-luvun Venäjä on vaarassa toistaa 1900-luvun virheet?”

4

Postimuseon uusi näyttely, Unohtumattomia kirjeitä Suomesta, tarjoaa ainutlaatuisen katsauksen Suomen historiaan kirjeiden ja henkilöhistorian kautta. Näyttelyyn on nimittäin poimittu aitoja kirjeitä eri aikakausilta, 1800-luvun lopulta nykypäivään, merkkihenkilöistä tavallisiin ihmisiin. Näyttelyn esillä olevista kirjeistä omat suosikkini olivat Hassisen Koneen räyhäkkään reteä demontarjoamiskirje Poko Rekordsille sekä Cisse Häkkisen faniltaan Eilalta saama kirje: ”PS. lähetä foto, jos vain voit”.

Osan kirjeistä voi myös kuunnella Seela Sellan ja Esko Roineen lukemina näyttelyn keskellä olevassa audiotilassa, mikä on mainio ratkaisu. Välisermit tarjoavat mukavan yksityisyyden, vaikka tilassa olisi muitakin. Ja näinä korona- ja influenssa-aikoina on erityisen mukava, että ääntä kuullakseen ei tarvita erityisiä kuulokkeita, vaan paikalle istuminen riittää.

5

Taistelulähetit 1917 oli kuin olikin kaikkien kehujen arvoinen elokuva, etenkin visuaalisesti. Tarina ei ollut mitenkään poikkeuksellinen – toimintaelokuvista tuttu ”kello käy kohti nollaa” on ns. nähty – mutta ”yhden oton tekniikka” aiheutti itselleni wau-efektin (ei sellaista Tuni-tyylistä, vaan ihan oikean – vaikka pieniä tulipaloja rintaman rajapinnoilla tässäkin sammuteltiin).

Jäin miettimään, miten tuo on teknisesti toteutettu, mutta sillä ei oikeastaan ole merkitystä: katsojalle illuusio pysyy yllä. Tämä on myös niitä leffoja, jotka kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa isolta kankaalta. Veikkaan, että televisiossa tunnelma latistuu väistämättä hieman.

Kulttuuritoimituksen Kaarina Lehtisalon arvion leffasta voit vielä lukea täältä.

Mikko Manka