Kurt Vile ottaa lungisti. Kuva: Adam Wallacavage

1

Olen siinä mielessä vähän outo, että olen elämässäni jaksanut aidosti kiinnostua ehkä kahdesta tv-sarjasta. Yksi on Twin Peaks, toinen on Mike Judgen suurtyö King of the Hill (1997–2019). (Kukkulan kuningas on nokkela käännös, muttei mielestäni niin hyvä, että se sopisi omaan suuhuni ainakaan jatkuvaan käyttöön.)

Koska sarja on mitä ilmeisimmin tekemässä paluuta, olen itsekin palannut sen pariin tarkoituksenani enemmän tai vähemmän uskollisesti selvittää tieni sen kolmentoista kauden läpi.

Paasaan ihmisille King of the Hillin neroudesta usein siksi, että koen sen humaanin maailmankuvan ja lakonisen huumorin olleen suorastaan anakronistisesti edellä aikaansa. Tietenkin 1990-luvun maailma oli väistämättä puupäisempi kuin nykyään, mutta tapa, jolla pelkästään sarjan ensimmäinen kausi (vuodelta 1997) käsittelee Hillin perheen kautta vaikkapa perhesuhteita, sukupuolirooleja ja etnisyyksiä tuntuu jopa näin 25 vuoden päästä hämmästyttävän raikkaalta.

Vaikka jotkut jaksot päätyvätkin juonenkuljetuksessaan vähän deus ex machina -ratkaisuihin, on käsikirjoitus itselleen rehellinen. Se ei päästä yhtäkään hahmoa helpolla. Jos Simpsoneissa Marge ja Lisa saavat jaksosta toiseen sietää Homerin ja Bartin perseilyjä, eivät King of the Hillin jaksot keskimäärin perustu sellaiseen ”miehet sähläävät, naiset siivoavat” -jaotteluun, vaan Hillin perheessä kaikki hahmot tuntuvat toisiaan kannattelevilta ja täydentäviltä jäseniltä – myös erinäisten järjestelyjen myötä perheeseen asumaan sijoitettu Peggy Hillin veljentytär Luanne.

Suosikkihahmoni on tietenkin perheen poika Bobby. Hän on alisuorittava, pojan roolissa vähän epämukavaksi itsensä kokeva, syntymässä säikähtänyt tumpelo, jota isä Hank yrittää kasvattaa perinteisin maskuliinisin tavoin, mutta joka tykkää silti harrastaa äitinsä ja ottosiskonsa kanssa television edessä aerobicia. Antisankari, jota ei silti määritä perinteinen ”huono yleisesti hyväksytyssä, hyvä jossakin marginaalisessa” -jako, vaan pikemminkin se, miten hän edustaa kaikkea muuta kuin perinteistä tv-sarjojen ”poikuutta”.

Bobby ei ole fiktion arkkityyppi vaan oikea ihminen arkipäivän ristiriitaisuuksineen. Hän on esiteini, joka innostuu niin käsilaukuista kuin tarkkuusammunnastakin ja jonka ei lopulta tarvitse ”perustella” itseään. Hän vain on, ja kaiken lisäksi hän saa olla sellainen kuin on. Se valtava hyväksyntä, jonka Bobby saa perheeltään ja etenkin isältään epämaskuliinisuuksistaan huolimatta, on syvästi liikuttavaa.

Voisin kirjoittaa yhtä paljon kaikista muistakin hahmoista (siitä, miten Peggy Hill on perheenäitihahmona aivan omaa luokkaansa, miten Hank Hill on jäyhä mutta suoraselkäinen, maailman outouksiin korkeintaan hämmennyksellä, ei koskaan kieltäen tai vihamielisesti suhtautuva teksasilainen mies ja miten Luanne on varsin usein ja salaa koko koplan käytännöllisin ja ratkaisukeskeisin tyyppi), mutta ehkä säästän sen johonkin suuresseeseen. Silti, King of the Hillin persoonien syvyys on jotakin aivan poikkeuksellista paitsi sitcomille, myös piirrossarjalle. Sarjasta puuttuu amerikkalaiselle satiirille ominainen kolkko kyynisyys, sen tilalla on jaksotolkulla syvää arkipäiväistä viisautta. King of the Hill on sarja, jota voi toden totta kutsua ”lämminhenkiseksi” ilman ironiaa saati maireutta.

2

Koska korona venyttää ajan soikeaksi, lienee perusteltua juhlia Rushin Moving Pictures -klassikon 40-vuotisjuhlia vuoden myöhässä. Ilmeisesti torontolainen nörttitrio on kokenut lopullisen rehabilitaation ja noston progenolouden suosta hyväksyttävän musiikin kastiin, kun (ainakin vielä kolmekymppisille ja sitä vanhemmille) jonkinlaisen cooliuden etuvartiota määrittävä Pitchfork-mediakin lätkäisi albumin uudelleenjulkaisulle komean 9,2:n pisteen arvosanan.

Juhlajulkaisun tiimoilta yhtyeen jäljellä olevat jäsenet Geddy Lee ja Alex Lifeson piipahtivat George Stroumboulopouloksen (kavereiden kesken ”Strombo” vaan) The Strombo Show’ssa eivät niinkään muistelemassa vanhoja kuin puhumassa musiikista ja elämästä yleensäkin.

Ensi vuonna 70 vuotta täyttävissä Leessä ja Lifesonissa on aina ollut jotakin maurianteronummismaista ”nuorekkuutta” ja veijarimaista hilpeyttä, ja määritelmä pätee heihin yhä. Moving Pictures on vain tekosyy saada nämä toistensa parhaat ystävät haastatteluun, sillä levystähän kaikki jo kaiken tietävät. Nostalgian sijaan he puhuvat nykypäivästä, tulevasta, elämästä ilman heidän rakasta ”veljeään”, vuonna 2020 edesmennyttä rumpalia Neil Peartia.

Ilahduttavan ja liikuttavan kolmevarttisen olennaisin lause tulee Geddy Leeltä. Hän myöntää suoraan, että bändin päätös lopettaa vuonna 2015 (paljolti Neil Peartin terveyteen vedoten, tämän keho ei enää kestänyt teknisesti haastavaa ja fyysisesti rankkaa rumpujen soittoa) turhautti. Hän ja Lifeson olivat ja ovat edelleen täynnä elämää ja olisivat halunneet soittaa ”vielä ainakin seuraavat 150 keikkaa”.

Rushilla selvästikin olisi ollut vielä annettavaa, ja yhtyeen viimeiseksi jäänyt albumi Clockwork Angels (2012) onkin väkevä ja elinvoimainen paukku. Mutta sitten elämä meni kuten meni ja elämässään jo muutenkin tarpeettoman paljon murhetta kokenut Peart (hänen vaimonsa ja tyttärensä kuolivat 1990-luvun lopulla vuoden sisään) joutui laskemaan kapulansa, sairastui aivokasvaimeen ja menehtyi.

On silti jotenkin ”tähtiin kirjoitettua”, että Rushin perintöä jäi vaalimaan kaksikko, joka sen pani myös alulle. Niin surumielistä kuin ”uuden jätkän” ja bändin ”aivojen” poissaolo onkin, olen suunnattoman iloinen Leen ja Lifesonin puolesta, että heillä on sentään toisensa. Heidän suhteensa on todellinen friendship goal.

3

Olen jo muutaman pitkänperjantain verran pitänyt perinnettä, jossa kuuntelen lohjalaisen Reverend Bizarre -yhtyeen kappaleen The Wandering Jew, useimmiten myös koko kappaleen sisältävän Harbinger of Metal -albumin (Spin-Farm, 2009). Olen metallimusiikin suhteen täysi turisti, enkä tosiaankaan ole kovin asiantunteva alagenreharrastaja. Eniten lienen harrastanut black metalia, mutta toisinaan tunnen vetoa myös doom metalin ja sludgen hidasta ryömintää kohtaan.

Reverend Bizarrea olen kuunnellut jo pienestä pitäen eli suunnilleen lukiosta. Yhtye oli jonkinlainen sisäänheittäjä koko alagenreen sisältäen samalla osapuilleen kaiken, mitä koko doomilta haen: tuskallista hitautta, nero/pölvästi-vakavamielistä melodraamaa, valtavia biisien kestoja ja hirveät määrät tyhjää, pysähtynyttä tilaa. Siksi huomasin kovin usein jopa pettyväni, kun perehdyin genren klassikoina pidettyihin nimiin, kuten Candlemassiin, Pentagramiin tai St. Vitusiin; aivan liian nopeaa ja ”rokkaavaa” musaa!

Itse nimittäin huomasin ja huomaan edelleenkin arvostavani doomissa juuri kivuliaan hitaita tempoja ja liki sakraalia varmuutta ja tyyneyttä kaiken ”tuomion” keskellä. Helkkariin kaikki hampunhajuinen stoner-jamittelu, minä haluan doomini hitaasti polttavana kuin 15-vuotiaan ruokatorvea pitkin valuva, ensimmäistä kertaa nautittu kitkerä ehtoollisviini. Siksi olen kaikki nämä vuodet jaksanut arvostaa Reverend Bizarren messuamista ja sen nokkamiehen Sami Hynnisen elämäntyötä edellä mainitun lisäksi myös esimerkiksi projekteissa The Puritan ja Opium Warlords.

Näiden lisäksi olen viime aikoina tykännyt kovasti esimerkiksi Khanaten häiritsevästä kirskunnasta ja palannut alkuvuodesta uuden albumin julkaisseen 40 Watt Sunin eeppiseen melankoliaan.

4

Vähän leppoisampaa tunnelmaa edustaa viime perjantaina uuden (watch my moves) -albuminsa (Overnite, 2022) julkaissut Kurt Vile. Ihan samalta ukon mumina kuulostaa kuin aina ennenkin, enkä ole vielä ehtinyt syventymään oikein tämän(kään) albumin biisien tekstuaaliseen tai konseptuaaliseen sisältöön, mutta pirun hyvää soundia Vile tekee silti vuodesta toiseen.

Alun perinhän hän oli myös toisen ikisuosikkini The War on Drugsin jäsen – yhtyeen, jonka schtick niin ikään perustuu enemmän tunnelmalle ja tilalle kuin yksittäisille biiseille. Todellisia ambient-rockin taitajia molemmat, sillä tällaista touhua voisi kuunnella aivan loputtomiin!

5

En ole varma, onko Iida Rauman kirjallisuus sellaista, josta varsinaisesti esteettisesti ”pitäisin”, vaikka kiistattoman hyvä kirjoittaja ja kielikuvien käyttäjä hän onkin. Se on ehkä silti toissijaista, sillä jonkinlaisena pysäytyskuvan luomisessa hänen tuorein romaaninsa Hävitys (Siltala, 2022) onnistuu.

Kyseessä on ehkä rehellisin ja inhorealistisin kuvaus koulukiusaamisesta, minkä olen lukenut. Todellinen kirjallinen kouluampuminen, jos tällaista makaaberia vertauskuvaa voi käyttää. Kirja, jonka ihmisviha on kerrankin romanttisen huikentelun sijasta hirvittävän perusteltua. Hävityksen kalseus on ehdottoman raskasta, eikä kirjaa pysty vastaanottamaan kovinkaan pitkiä aikoja kerrallaan, mutta samalla ehkä juuri tämä on se romaani, jonka tuleekin pitää tinkimätön tylyytensä alusta loppuun.

On myös tavallaan ilahduttavaa, että vaikka romaani selkeästi pohjaakin Rauman omiin kamaliin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin, sitä ei varsinaisesti ajattele yhden ihmisen henkilökohtaisena tilityksenä. Nimenomaan se on armoton fiktion kuvaus sosiaalidarvinistisesta, lohduttoman epäreilusta ympäristöstä, joka ei avaudu vain yhdessä luokkahuoneessa, koulussa tai pikkukaupungissa, vaan leikkaa läpi koko sellaisen yhteiskunnan, jonka jakolinjat on saanut määritellä omia etujaan turvaava (parempien sanojen puutteessa) valkoinen, maskuliininen hegemonia. Mitään uuttahan tässä diagnoosissa ei tietenkään ole, mutta Rauma artikuloi tämän maailmanjärjestyksen harvinaisen kirkkaasti.

Joskus on hyvä, että joku vain läväyttää katkeruutensa suodattamattomana maailmalle. Huomaan ajattelevani ruotsalaisen synkistelyn mestaria, elokuvaohjaaja Lukas Moodyssonia.

Lue Erkki Kiviniemen arvio romaanista täältä.

Mikael Mattila

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua