Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Arto Murtovaara on armastanut kirjoja ja sielua sykertävää soittoa.

1

“Yrittäkäämme ilmaista asia mahdollisimman yksinkertaisesti. Ihminenhän pyrkii, kuten tiedetään, ehdottomaan. Täyteyteen. Totuuteen, Jumalaan, täydelliseen kypsyyteen… Käsittämään kaiken, toteuttamaan itsensä täysin – tämä on hänen imperatiivinsa.”

Näin aloittaa kirjailija Witold Gombrowicz (1904–1969) vastauksensa eräälle puolalaiselle kirjailijalle teoksensa Pornografiaa saksankielisen laitoksensa esipuheessa. Emigranttikirjailijan teos julkaistiin 1960 Pariisissa.

Puolankielisen laitoksen esipuheessa hän kertoo romaaninsa tapahtuvan Puolassa sotavuosina. Minkä tähden? hän kysyy ja vastaa:“Osittain siksi, että sodan ilmapiiri on sille luonteenomaisin. Osittain siksi, että se on puolalainen – “

Pornografiaa julkaistiin Taisto Veikon suomentamana 1969 WSOY:n klassisessa a-sarjassa – aikamme kertojia siis. Kirjan harmaaseen, valkoiseen ja punaiseen sävytetty päällys on Urpo Huhtasen käsialaa.

Päällinen on kärsinyt hivenen yläosan reunoista, mutta se on yhä kaunis. Minulle se päätyi lapseni harrastuksen ansiosta. Tiistaisin hän käy soittotunnilla Konsalla ja sen jälkeen musiikin hahmotuksessa musiikkiopistolla Kurolankadulla. Jälkimmäinen antaa minulle tunnin tapettavaksi.

Ensin kävin Ratinassa, mutta ostettuani sieltä 180 euroa maksavan kirjasarjan, siirryin Papinkadun kirpputorille Kodin Kakkoseen. Huumaavan tavarapaljouden takana – tai vieressä – on läjäpäin kirjoja.

Ja siellä törmäsin Gombrowicziin. Muutaman euron hintaiseen aarteeseen.

2

Cesare Pavesen Vain naisten kesken (1966) kannen liepeessä samoin kuin kirjan lopussa on tuo mahdikas, graafisesti vahva a-kirjain ja perään kerrotaan sen olevan ”uusi romaanisarja, jossa esitellään oman vuosisatamme huomattavien kirjailijoiden teoksia. Monilla sarjaan valituilla romaaneilla on jo lähes klassinen sija aikamme kirjallisuudessa, mutta myös modernismi ja kokeellisuus ovat sarjassa edusteilla. Kaikki sarjan teokset ovat romaaneja, jotka ovat vaikuttaneet, pakottaneet ajattelemaan, ottamaan kantaa.”

Tuona vuonna esiteltiin muiden muassa Miguel Angel Asturiasin Herra Presidentti, Nathanael Westin Vastaathan kirjeeseeni Miss Lonelyhearts ja esimerkiksi Tadeusz Konwickin Puolalainen unikirja.

Sarja kukoisti 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa, jolloin se myös kasvoi voimakkaasti. Sen mahtinimiä olivat Jorge Luis Borges, Mihail Bulgakov, Gabriel García Márguez, Malcolm Lowry, Alfred Döblin sekä Salman Rushdie. Yhtenäiset kansipäällysteet sarjassa säilyivät vuoteen 1981.

Philip Rothin (1933–2018) teoksia a-kirjaimen alla ilmestyi Portnoyn taudista alkaen. Tänään tuotannosta ilkeimmin ajan hermolla olisi vuonna 1972 ilmestynyt Meidän jengi (pääosissa Tricky ja hänen ystävänsä), posketon poliittinen satiiri Yhdysvaltain presidentti Richard Millhouse Nixonista.

Pidän erityisesti silti 1959 ilmestyneestä esikoisestaan hyvästi, Columbus (1970), jolla hän 26-vuotiaana voitti The National Book Awardin. Se on upea kertomus kahden nuoren, Brendan ja Neilin kesäromanssista. Divarin helmi tämäkin.

3

Saksofonisti-huilisti Juhani ”Junnu” Aaltonen (s. 12.12.1935) on ollut meikäläiselle syksyn nimi; kovassa vedossa oleva ”vanha herra” esiintyi lyhyen ajan sisällä kolme eri kertaa Tampereella kolmessa erilaisessa kokoonpanossa.

Junnu soitti 1976–1980 norjalaisen huippubasisti Arild Andersenin (s. 27.10.1945) kvartetissa ja nyt syksyllä he vetivät Suomessa kaksi keikkaa RE Union Triolla, jossa kolmantena lenkkinä soitti loistava perkussionisti Ilmari Heikinheimo (s. 17.4.1988), jälkimmäisen 5. lokakuuta hienossa G Livelabissa.

Keikka oli paras kuulemani vuosiin. Vain reilua viikkoa myöhemmin (17.10.) Junnu oli keskeinen lenkki Heikki Sarmannon 80-vuotisjuhlakiertueella Tampere-talossa – niin kuin on ollut tietysti pianisti-säveltäjän koko pitkän historian ajan.

Kolmas ja jos mahdollista, sielultaan väkevin, oli kohtaaminen Tampere Jazz Happeningissä 2.11. Telakalla saksofonisti-trumpetisti Joe McPheen kanssa Uffe Krokforsin ja Reiska Laineen tukemana.

Ensimmäisenä mainitun keikan innostamana hankin Arild Andersenin ECM:lle 1977 levyttämän hienon albumin Shimri, jossa kvartetin täydensivät ruotsalaispianisti Lars Jansson (s. 1951) ja norjalaisrumpali Pål Thowsen (s. 1955). Äänityksestä vastasi tietenkin Manfred Eicherin luottomies, marraskuun alussa kuollut Jan Erik Kongshaug.

4

Toinen samasta lähteestä intonsa saanut hankinta oli elokuussa 1970 Edward Vesalan Trion nimissä purkitettu Nana (Svart Recordsin uusintajulkaisu). Molemmilla näillä levyillä Junnun toinen instrumentti on sopraanosaksofoni – varmaankin esikuvan John Coltranen innoittamana.

5

Aaltonen, 83, on keskeinen linkki myös vuodesta 2004 toimineessa Nordic Trinity -yhtyeessä. Juuri 60 vuotta täyttänyt, New Yorkin kulmilla kymmenet vuodet vaikuttanut rumpali Klaus Suonsaari on sen toinen lenkki. ”Pohjoismaisen kolminaisuuden” täydentää ja kolmatta muusikkosukupolvea siinä edustaa kitaristi Mikko Iivanainen (s. 1975).

Hesarin synttärihaastattelussa Suonsaari kertoi urastaan ja vuosistaan Amerikassa Berklee College of Musicista lähtien. Haastattelin Heinolasta maailmalle lähtenyttä muusikkoa New Yorkissa keväällä 2013 ja yksi ulkomusiikillinen juttu jäi erityisesti mieleeni; kun Suonsaari soitti 16 vuoden rupeaman pianisti Bobby Shortin triossa Café Carlylessa, yksi ihailija ja sittemmin hyvä ystävä oli golf-tehtailija Ely Callaway. Muistaakseni noin 17 tasoituksella silloin pelannut soittaja sai ystävältään säännöllisesti lahjaksi uuden setin mailoja.

Nordic Trinity soitti Tampereella levynjulkaisukeikan TTT-Klubilla 1.10.2016; yhtye on tosiaankin kolminaisuus, hienostunut, tiukka ja hallittu, jossa jokainen osa ”palvelee” yhteistä tarkoitusta – soiton pyhyyttä. Suonsaaren oman levy-yhtiön KSJazzin julkaisema Blessings, yhtyeen kuudes albumi, on kerrassaan hieno levy.

Arto Murtovaara