Viattomuuden museo. Kuva: Netflix

1

Pitkästä aikaa otin taas tilauksen Netflixiin, jossa on uskomaton määrä kevyttä humppaa ja erilaisia poliisisarjoja monilla kielillä, mutta joukossa tietenkin myös laadukasta katseltavaa. Ilahduttavaa on, että elokuvia ja sarjoja löytyy monista kulttuureista ja monilla kielillä.

Palveluun on juuri ilmestynyt turkkilainen sarja Viattomuuden museo, joka perustuu nobelisti Orhan Pamukin samannimiseen romaaniin (suom. Tuula Kojo; Tammi, 2010). Pamukin rakastajille sarja on kuin karamelli.

Alun perin Pamuk myi kuvausoikeudet amerikkalaiselle tuotantoyhtiölle, mutta ajautui tämän kanssa oikeustaistoon, koska ei voinut hyväksyä Hollywoodin haluamia muutoksia tekstiinsä. Voitettuaan oikeusjutun Pamuk teki sopimuksen turkkilaisen tuotantoyhtiön kanssa ja vahti käsikirjoitusta haukan lailla.

Tarina kertoo rikkaan ja etuoikeutetun Kemalin lähes pakkomielteisestä rakkaudesta kauniiseen myyjättäreen Füsuniin. Heidän välillään on jonkinlainen ikäero, mutta vielä suurempi luokkaero, jota Kemal ei pysty ylittämään. Suhde on pitkä ja mutkikas, jonka aikana katsoja hermostuu Kemaliin kerta toisensa jälkeen.

Vuosien mittaan Kemal kerää kaikki mahdolliset Füsunin käsissä olleet esineet, koska uskoo näin säilyttävänsä ikuisen yhteyden rakastettuunsa. Orhan Pamuk seurasi luomansa sankarin päähänpinttymää ja perusti 2012 Istanbuliin Viattomuuden museon, jossa Kemalin keräämät esineet ovat nähtävillä.

Sarja on ennen muuta rakkaustarina, mutta kuvaa osuvasti myös naisen asemaa sekä perinteisen ja modernin elämäntavan törmäyksiä Turkissa 1900-luvun loppupuolella. Ajankuva on autenttista ja sarja kaikin puolin hyvin tehty.

Erityisesti Kemalia näyttelevä Selahattin Paşalı on kuin ilmielävä romaanin Kemal, jota välillä säälii, useimmiten haluaisi sättiä ja ravistella. Korvapuusti tai pari on myös tullut mieleen.

Orhan Pamuk esiintyy itsekin muutamassa otoksessa. Tuottajan mukaan hän on tosin parempi kirjailijana kuin näyttelijänä.

Viattomuuden museo Netflixissä.

2

Toinen ilahduttava löytö Netflixissä on turkkilainen Graveyard-sarja, joka kertoo naisiin kohdistuvaa väkivaltaa tutkivasta poliisiyksiköstä Istanbulissa.

Aihe on vakava: viime vuonna Turkissa tapettiin ainakin 391 naista, kertovat tätä yhteiskunnallista ongelmaa seuraavat kansalaisjärjestöt. Edeltävinä vuosina luvut ovat olleet yhtä synkkiä.

Graveyard muistuttaa aluksi esimerkiksi tanskalaisen Jussi Adler-Olsenin Osasto Q:ta. Naissurmia tutkivan erikoisyksikön perustaminen ei ole ollut läheskään kaikkien mieleen, ja sen toimitilat ovat hautausmaaksi kutsutussa kellaritilassa.

Tässäkin työntekijät ovat kokoelma outoja tyyppejä, jotka on syystä tai toisesta siirretty syrjään entisistä viroistaan.

Nopeasti Graveyard kuitenkin muuttuu omakseen. Se on kelpo sukellus turkkilaiseen nykypäivään ja erityisesti naisten asemaan, ja valaisee elämää muutenkin kuin rikosten kautta. Se käsittelee rohkeasti myös poliisin työtapoja eikä arkaile sivaltaa syyttäjälaitostakaan.

Ryhmän johtaja Önem Özülkü (Birce Akalay) on yksinhuoltajaäiti, joten myös elämän tämä puoli tulee hyvin esiin.

Istanbuliakin näkyy, joskin harmillisen vähän.

Graveyard Netflixissä.

3

Paljon kehuttu ja ylistetty brittiläinen tv-sarja Adolescence ahdistaa, mutta myös herättelee huomaamaan, missä maailmassa tämän päivän nuoret elävät. Ja että vanhempien maailma on aivan toinen.

Katsoja saa tietää jo sarjan alussa, että 13-vuotias Jamie puukotti koulutoverinsa Katien kuoliaaksi. Jaksot seuraavat poliisityötä, Jamien perheen selviytymistä sekä Jamien ja lapsipsykologin kohtaamista. Nähdään muun muassa, miten komisarion poika joutuu tulkkaamaan isälleen emojien merkityksiä, ja miten Jamien isä syyttää itseään siitä, että luuli poikansa olevan turvassa huoneessaan tietokoneen ääressä.

Sarjan jokainen osa on kuvattu yhdellä otoksella, mikä pitää katsojaa otteessaan. On aikaa nähdä roolihenkilöiden ilmeiden ja puheiden takana ihminen. Loistavat näyttelijät muuttuvat ihmisiksi, joita esittävät. Sarja ei ole sinänsä väkivaltainen, mutta kuristaa kurkkua.

Adolescence Netflixissä.

4

Chileläisen Alia Trabucco Zeránin Puhdas (suom. Emmi Ketonen; Tammi, 2026) on monitahoinen romaani kotiapulaisista; naisista, jotka eivät paljonkaan näy tai varsinkaan kuulu, mutta joiden jäljiltä koti on puhdas, ruoka valmista, vaatteet pesty ja silitetty, lapset hoidettu.

Estela tulee Etelä-Chilestä pääkaupunkiin ansaitsemaan rahaa kodin remonttiin. Estela asuu äitinsä kanssa, joka on hänen tärkein, rakkain ja lähes ainoa ihmissuhteensa. Lyhyeksi aiottu oleskelu venyy vuosiksi.

Jo romaanin alussa selviää, että perheen ainoa lapsi on kuollut 7-vuotiaana, ja että Estelaa kuullaan tähän liittyen. Lausunto muodostaa romaanin, jonka perusteella opin paljon chileläisistä perheistä, ihmissuhteista, työelämästä, arjen kulusta. Estela puhuu kiihkeästi, haluaa kertoa oman tarinansa ja itse näkemänsä todellisuuden kauniin julkisivun takana. Hieno kirja!

Alia Trabuccoa Zerán on eteläamerikkalaisen nykykirjallisuuden huippunimiä ja ollut Brooker-finalistina kahdesti.

5

Skuggas (Förlaget, 2025) on Ann-Luise Bertellin romaani kotirintamasta Pohjanmaalla jatkosodan aikana. Rut jää pitämään kotitilasta huolta, kun mies ja vanhin poika ovat sodassa. Kun hevonenkin viedään rintamalle, Rut saa raskaaseen työhön avukseen neuvostoliittolaisen sotavangin Antonin.

Rutilla ja Antonilla ei ole yhteistä kieltä, mutta he kehittävät sellaisen, mistä romaani hienosti kertoo. Aina ei tarvita sanoja.

Sota vie Rutilta paljon sellaista, mitä rauhakaan ei voi korvata. Romaanin loppu on yllätyksellinen.

Ansiokkaasti Bertell jatkaa Botnia-trilogiansa jälkeen ruotsinkielisen Pohjanmaan kuvaamista. ”Svensktalande bättre folk” ja ”pappa betalar” ovat tuntemattomia käsitteitä näiden romaanien kuvaamille ihmisille, joiden arki on aina ollut samanlaista kuin suomenkielisten naapureidenkin.

Skuggas ilmestyy alkukesästä nimellä Halun ja surun maa Vappu Orlovin suomentamana ja Kariston julkaisemana.

Leena Reikko

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua