Parasta juuri nyt (17.2.2021): Brian Eno, Amazing Grace, All My Homies Hate Skrillex, Tommi Laine, Myrkky

17.02.2021
Aretha Franklin soittaa pianoa.

Aretha Franklin ja Amazing Grace. Kuva: Cinema Mondo

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Janne Laurila on ajatellut päiväkirjoja, gospelia, dubstepiä ja lehdistä tahmaisinta.

1

Aloin pitää päiväkirjaa tämän kuun alussa. Vuosikausia olin sitä miettinyt, mutta se tuntui aina kiusalliselta touhulta ja monta yritystä päätyikin roskakoriin. Onnekseni nappasin kirjastosta sattumalta mukaani Brian Enon päiväkirjan vuodelta 1995 (A Year with Swollen Appendices). Siitä sain oivalluksen, että kirjoitan lähinnä ylös luovia prosessejani, projektien edistymistä ja sen sellaista.

Enon päiväkirja on toki aikamoista tykittelyä, sillä vuoden 1995 alkupuolella hän samanaikaisesti tuotti David Bowien Outside-levyä, kehitteli lasten musiikkikoulua Mostariin ja touhusi U2:n kanssa Passengers-projektia, teki demoja James-yhtyeen Whiplash-albumille (1997), kehitteli installaatiota Swarovski-lasiyhtiön 100-vuotisjuhliin, järjesti taidenäyttelyn Wembleylle Royal College Of Artin opiskelijoiden kanssa, kehitteli ääniefektejä Judge Dredd -elokuviin ja sävelsi musiikkia Peter Greenawayn Pillow Book -leffaan. Hupaisinta on, että Greenaway peruu heidän tapaamisiaan ihan solkenaan ja Eno jo hieman hikeentyy päiväkirjassaan: What is it with this guy?

Kirjan liiteosassa on mukana erilaisia luentoja, esitelmiä ja kolumneja. Olin hyvin vaikuttunut eräästä kirjoituksesta, joka yhdisteli 1800-luvun kylpylähoidot, indonesialaiset shamaanit, Basquiat’n kanonisoinnin ja tarinan kriitikosta, joka luuli siniaaltoa Yoko Onon ja John Lennonin sävellykseksi. Koko tästä sopasta tuli hyvin ymmärrettävä teksti taiteesta ensisijaisesta kokemuksellisena asiana ja muutosvoimana.

2

Olen ollut hyvin ilahtunut YLEn ratkaisusta täräyttää Areenaan ruuduntäydeltä amerikkalaista gospelia. Sattumoisin olen soitellut kerran viikossa perjantaisin levyjä Kulttuuritalo Telakalla ja näitä settejä kasaillessa olen pöyhinyt myös hieman gospel-soulin ja vanhemmankin hengellisen musiikin hyllyjä. Kuin tilauksesta viime ja tällä viikolla ovat Areenaan ilmestyneet häkellyttävän hieno Say Amen, Somebody! ja Amazing Grace, Aretha Franklinin kirkkokonserttitaltiointi (tai oikeastaan kokoelma kahdesta konsertista).

Ensimmäinen pätkä on vuodelta 1982 ja siinä kuvataan gospelin kehittäjänä pidettyä Thomas A. Dorseya, hänen ”oikeaa kättään” Sallie Martinia sekä upeaäänistä Willie Mae Ford Smithiä. Kaikki dokumentin päähenkilöt ovat 80 ikävuoden molemmin puolin, mutta pistelevät gospelia sellaisella vimmalla, että meinasin liikuttua kyyneliin.

Aretha-elokuva olikin teattereissa kolmisen vuotta sitten. Silloin en vakaista aikomuksistani huolimatta saanut mentyä sitö katsomaan, joten nyt tilanne oli korjattava. Levyltä olen kyseistä taltiointia usein kuunnellutkin, mutta kuvan kanssa voi nähdä muun muassa Mick Jaggerin kikkailemassa kirkonpenkissä pyhäpuvussaan. Arethan laulu on tietysti ilmiömäistä.

3

Muistan, kun reilu kymmenen vuotta sitten olin vakkari-dj:nä Tampereen Doriksessa ja hyvin kiinnostunut dubstepistä ja grimesta. En oikein tiennyt, mistä edes aloittaa, mutta onneksi tiesin edes mistä kysyä – toimintamalli, jolla pääsee pitkälle. DJ-toverini Eetu teki minulle kokoelma-cd:n, joka sisälsi muun muassa Bengaa, Skreamia, Burialia ja sen sellaista. Älyttömän hyvä kokoelma, joskaan ei tummasävyisyydessään ja ”wobbly bass” -soundissaan kauhean käyttökelpoinen Doriksen tanssilattian täyttämiseen.

Siksi olinkin hyvin yllättynyt, kun muutamia vuosia myöhemmin jengi toivoi dj-kopilla dubstepiä tarkoittaen Skrillexiä, joka mielestäni oli hyvin erilaista musiikkia. Musiikkia, josta en henkilökohtaisesti välittänyt. Intuitiiviset tuntemukseni selittyivätkin hienosti, kun Matti 8 mainosti radio-ohjelmassaan tee se itse -tyyliin väsättyä YouTube-dokumenttia All My Homies Hate Skrillex. Kyseessä on periaatteessa tyypillinen tarina alakulttuurin kasvusta mainstream-ilmiöksi, mutta tämä pätkä sisälsi todella hienoa pohdiskelua tekijän henkilökohtaisista tuntemuksista, kun ”maailman tärkein asia” muuttuu juntiksi bailumusaksi. Samalla dokumentti se on myös hieno tarina elektronisen musiikin valtavirtaistumisesta. Suosittelen!

4

Ystäväni Tommi Laine on tehnyt The Graveyard Shift -yhtyeen kanssa hienon levyn nimeltä Adventures In Minor (Eclipse, 2019). Se sekoittelee hienosti rycoodermaista tunnelmointia, lounge jazzia, vanhaa rock’n’rollia ja paljon muuta tyylikkään vetäväksi kitaramusiikiksi. Tommin levy itse asiassa sai viisi tähteä Soundi-lehden arviossa. ”Vaikkei se viiden tähden levy olekaan”, Tommi sanoi. Sen jälkeen totesimme ettei mikään ole, yhdenkään tähden.

Tästä pääsin pitkään pohdintaan siitä, kuinka esimerkiksi elokuvien ja populaarimusiikin kaanonissa viittä tähteä tarjoillaan usein sisällöllisesti hyvin raskaille teoksille. Mielestäni ajatus on hieman erheellinen, sillä toisinaan parasta musiikkia on sellainen, joka jättää kuulijansa sopivasti rauhaan ja antaa tilaa ajatuksille ja taiteessa tärkeimmälle, omalle kokemukselle. Tommi Laineen levy on sellainen, ja itse asiassa se soi nytkin tätä kirjoittaessa taustalla, läsnä muttei naamalla.

5

Laitetaan loppuun vielä hehkutus jokseenkin ajankohtaisesta aiheesta, sillä YLEn Kulttuuricocktail-ohjelmassa käsitellään tänään illalla törkyhuumoria ja sen paikkaa nykymaailmassa. Aiheeseen liittyen Jantso Jokelin on kirjoittanut YLEn sivuille kattavan ja yksityiskohtia säästelemättömän artikkelin lehdistä tahmaisimmasta, Myrkystä. Artikkelia lukiessani naurahdin useaan otteeseen, välillä vaivautuneestikin. En ollut unohtanut Pera Pervoa ja Palle Runqvistia, mutta jonnekin alitajunnan kellarihuoneen perällä olevan piirongin alalaatikon nurkkaan heidät olin kuitenkin sijoittanut.

Muistelin veljeni olleen Myrkyn innokas lukija. Hänen kanssaan keskustellessani kävikin ilmi, että vielä joitakin vuosia sitten hänellä oli useampikin kokonainen vuosikerta läistäkettä hallussaan. Ne olivat kuitenkin lopulta vaihtuneet divarissa ”kaunokirjallisempaan tuotantoon”.

Luin YLEn sivuilta heti perään myös pitkän artikkelin Hyvät herrat -tv-sarjasta ja aloin suhtautua empaattisesti siihen, kuinka ainutlaatuista kaikessa ankeudessaan oli internetitön lama-aika teinille Oulun lähiössä. Puhdistava kokemus suorastaan käydä tuollaisella muistojen kompostilla.

Janne Laurila

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua