Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Samuli Huttunen haluaisi jakata Matriisiin, kuuntelee bakteerien puhuvan kielillä ja pohtii syyllisyyttä ja epätoivoa ekokriisin aikana.

1

Pienenä ajattelin, että vuosi 2020 on tulevaisuutta. Siellä olisi lentäviä autoja, avaruusmatkailua, ihmistä muistuttavia replikantteja, kyberneettisiä implantteja.

Vuoteen 2020 sijoittuu myös vuonna 1990 suomeksi ilmestynyt Cyberpunk 2020 -roolipeli, jonka maailma perustuu William Gibsonin Neurovelho (1984), Kreivi Nolla (1986) ja Mona Lisa (1988) -kirjoissa hahmottelemaan kyberpunkina tunnettuun synkkään tulevaisuudenkuvaan.

Neurovelhossa nihilistiset teknofetisistit ja japanilaisen mafian Yakuzan miehet seikkailevat Sprawlin ja Chiban futuristisissa metropoleissa. Päähenkilö Case on cowboy, palkkasoturi, joka hakkeroi suojattuihin järjestelmiin Matriisin eli globaalin tietoverkon virtuaalitodellisuudessa.

Kyberpunkin maailma kuulostaa tänä päivänä varsin tutulta: dystooppinen todellisuus, jossa villi luonto on tuhoutunut, ekosysteemit romahtaneet, merellä ajelehtivat saastelautat ja suuryhtiöt ovat mahtavampia kuin valtiot.

Mutta älypuhelimet, sosiaalinen media ja sähköpotkulaudat?

Herättäkää minut kryogeenistä, kun voin ladata kehooni kyberneettisiä lisäominaisuuksia korvaan sujautettavalla datalastulla, kiinnittää dermatrodit ohimoilleni ja jakata dekillä suoraan Matriisiin – kyberavaruuteen.

”Kyberavaruus. Konsensuaalinen hallusinaatio, jonka miljoonat lailliset operaattorit ja matemaattisia käsitteitä opiskelevat lapset kokevat päivittäin kaikissa maissa… Ihmiskunnan järjestelmän kaikista tietopankeista abstrahoidun datan graafinen esitys. Käsittämättömän mutkikas. Mielen epäavaruuteen sijoittuvia valosuoria, dataklustereita ja –konstellaatioita. Kuin kaupungin valot, jotka kaikkoavat…”

–William Gibson: Neurovelho (1984)

William Gibson: Neurovelho (1984, suomennettu 1991).

 

2

Metsäkirkon Löylystä ja Luonnosta (Brownhill Mafia 2019) on levy, josta ei tekisi mieli sanoa juuri mitään, sen verran alkukantaisissa tunnelmissa liikutaan.

Jonkinlaiseksi metsäfolkiksi tätä voisi kutsua, mutta Metsäkirkko ei ole mitään leirinuotiokitarointia, vaan duon lähestymistapa on primitiivinen ja eläimellinen. Levy on kuin shamanistinen matka, jossa ihminen luopuu sivistyksen ohuesta pintakerroksesta ja palaa eläimen nahkoihinsa.

Musiikillisista vertailukohdista mieleen tulee lähinnä Tervahäiden Noitanaama (Anima Arctica 2017) tai edesmennyt kangasalalainen Bird From The Abyss.

Levyn nimen Löylystä ja Luonnosta voi tulkita viittauksena kahteen kansanuskon sielun kolmesta osasta: löylyyn tai henkeen eli elämänvoimaan ja luontoon, joka nähtiin ihmisen eräänlaisena suojelevana haltijana mutta myös kohtalonomaisena voimana. Kolmas eli itse, yksilöllinen minä on siis tainnut jäädä johonkin matkan varrelle?

Kappaleessa Kuudes joukkosukupuutto bändi kysyy: ”Kuka on syyllinen?”

Moneen kertaan olen kuullut sanottavan, että ihmisiä ei tulisi syyllistää ekokriisistä, ilmastonmuutoksesta ja joukkosukupuutosta. Logiikka on ymmärrettävä: syyllistäminen voi aiheuttaa torjuvan vastareaktion ja johtaa vain suurempaan haluttomuuteen hyväksyä muutoksia.

Mutta ehkä on toinenkin syy sille, miksi kavahdamme syyllisyyttä. Nimittäin se, että tiedämme liian hyvin vastauksen Metsäkirkon kysymykseen.

Kuka siis on syyllinen?

Me kaikki olemme.

Syyllinen on kestämätön länsimainen elämäntapamme, kulutuskulttuuri ja jatkuvan talouskasvun ideologia.

On totta, että yksilöiden syyllistäminen voi viedä huomion tarvittavilta suurilta rakenteellisilta yhteiskunnallisilta, taloudellisilta ja poliittisilta muutoksilta, joita esimerkiksi YK:n biologisen monimuotoisuuden työryhmä vaatii joukkosukupuuton pysäyttämiseksi seuraavien kymmenen vuoden aikana.

Mutta yhtä lailla omituista on odottaa, että suuria elämäntapaamme koskettavia muutoksia voitaisiin viedä läpi ilman, että se vaikuttaisi yksilöiden elämään ja tarkoittaisi sitä, että joudumme luopumaan joistakin asioista – luultavasti monista niistä, joista tunnemme syyllisyyttä.

Ennemmin meidän tulisi syleillä syyllisyyttämme, jotta voisimme lopulta vapautua ihmisen taakastamme.

 

3

Luonnontuhon, länsimaisen hyvinvoinnin ja Lähi-idän konfliktien suonissa virtaa sama polttoaine, musta ja tahmea – öljy. Öljy on taustalla myös Iranin ja Yhdysvaltojen välisessä 1950-luvulta asti jatkuneessa konfliktissa, jossa viime aikojen traagiset tapahtumat ovat vain viimeisin näytös.

Musta ja tahmea sopisivat hyvin kuvaamaan myös iranilaisen Zabte Sote -levy-yhtiön julkaisemaa kokeellista elektronista musiikkia.

Vuonna 2018 Ata Ebtekarin perustama Zabte Sote -levymerkki julkaisi neljän kasetin ja 42 kappaleen verran uutta iranilaista kokeellista musiikkia esittelevä Girih: Iranian Sound Artists Volumes I–IV -kokoelma.

Muun muassa legendaariselle Warp-levy-yhtiölle ja Opal Tapesille levyttänyt ja Yhdysvalloissa äänisuunnittelua opettanut Ebtekar on järjestänyt myös vuodesta 2015 alkaen nuorempien iranilaisten artistien kanssa kokeelliseen elektroniseen musiikkiin keskittyvää SET-festivaalia Teheranissa.

Itse Sote-nimellä levyttävä Ebtekar käyttää tuoreimmilla Sacred Horror In Design (Opal Tapes 2017) ja Parallel Persia (Diagonal 2019) -levyillään elektronisten elementtien rinnalla perinteisiä persialaisia instrumentteja, kuten santuria ja taria.

Girih-kokoelmalta ei kannata odottaa itämaista eksotiikkaa. Se on futuristista ja teollista musiikkia, usein raskasta ja painostavaa. Perinteisestä iranilaisesta musiikista siinä muistuttavat lähinnä musiikin monimutkaisuus ja yksityiskohtien runsaus, jotka avautuvat kaleidoskooppimaisena kuin girihit, islamilaiset geometriset koristekuviot, joihin kokoelman nimi viittaa.

Toisin kuin monet länsimaiset kokeellisen musiikin kaavoja toistavat artistit, Girihillä soittavat artistit tekevät musiikkia, joka kuulostaa aidosti kokeilevalta – arvaamattomalta.

Se kyseenalaistaa ja leikkaa läpi median rakentamien narratiivien, joissa länsimaiden ulkopuolelta tuleville artisteille on yleensä varattu vain jokin eksoottinen tai urhean vastarinnan paikka, kuten yksi kokoelman tunnetuimmista artisteista Siavash Amini kommentoi Resident Advisorin pitkässä SET-festivaalia käsittelevässä reportaasissa.

Se myös muistuttaa ihmisten todellisuuden monisäikeisyydestä uutisotsikoiden takana.

 

4

Lumeton tammikuu Etelä-Suomessa, maastopalojen tappamat miljoonat villieläimet Australiassa, sademetsien kiihtyvä tuhoaminen, epäonnistuneet ilmastokokoukset, nousevat hiilipäästöt kauniista puheista huolimatta. Tutkijoiden mukaan näyttää siltä, että jos jatkamme nykyiseen tapaan, olemme matkalla kohti 3–4 asteen globaalin keskilämpötilan nousua Pariisin ilmastosopimuksessa tavoitellun 1,5 asteen sijaan, mikä tarkoittaisi ekosysteemien romahtamista ja hallitsematonta ja arvaamatonta muutosta.

Sanotaan, että meidän pitäisi pysyä toivossa, mutta uutisia syvenevästä ekokriisistä lukiessa ei voi välttyä vaipumasta välillä epätoivoon.

Mika Waltarin vuoden 1453 Konstantinopolin piirityksestä kertovassa kirjassa Johannes Angelos (1952) samanniminen päähenkilö näkee näyssä kuolevansa Konstantinopolin muurilla Pyhän Romanoksen portin luona. Nykyihminen voisi ajatella, että jos uskoo kuolevansa Konstantinopolissa, järkevä ratkaisu voisi olla esimerkiksi olla menemättä sinne.

Sen sijaan Johannes Angelos matkaa Konstantinopoliin kohtaamaan kohtalonsa. Turkkilaisten ylivoimaisen armeijan piirittäessä Bysantin murenevan valtakunnan viimeisen linnakkeen ja avun saapumisen keskenään riitelevistä länsimaista näyttäessä yhä epätodennäköisemmältä toivo kaupungissa alkaa olla mennyttä.

Lukija voi pohtia taistelun lopputulosta etsimällä kartalta nykyisin Turkin Istanbulina tunnetun Konstantinopolin.

Johannes Angelos on monitasoinen historiallinen romaani, jonka voi lukea sotakuvauksena, Johanneksen ja kreikkalaisen ylhäisen tyttären Anna Notaraksen epäonnisena rakkaustarinana tai mystisenä uskonnollisena pohdintana, jolle tuhoa odottava kaupunki antaa surumieliset ja unenomaiset raamit.

Mutta yhtä hyvin kirjan voi nähdä allegoriana moraalisen velvollisuuden täyttämisestä epätoivon hetkellä. Kun kaikki toivo on mennyttä, mitä meille jää jäljelle? Ainakin voimme toimia niin kuin tiedämme olevan oikein.

Ehkä ihmisyytemme todella mitataan vasta syvimmän epätoivon hetkellä.

 

”Siksi ei ole muuta mahdollisuutta kuin taistella, taistella viimeiseen asti, ilman toivoakin vielä taistella. Jos tuhatvuotisen valtakunnan kerran on sorruttava, sortukoon se edes kunnialla.”

–Mika Waltari: Johannes Angelos

Mika Waltari: Johannes Angelos (1952).

 

5

Oletko koskaan miettinyt, miltä kuulostaisi, jos bakteerit osaisivat puhua marsilaisten kielellä? Luultavasti et, mutta taiteilija Jenna Sutela on. Sutelan videotaideteos nimiia cétiï (2018) ja siitä johdettu nimiia vibié -levy (PAN 2019) tuottavat Bacillus subtilis -bakteerien puhetta koneoppimisen avulla.

Bakteerien liike mikroskoopin alla piirtää eräänlaista kirjoitusta, jonka tekoäly tulkitsee marsilaisten kielelle, jonka ranskalainen meedio Hélène Smith väitti vastaanottaneensa transsitilassa spiritualististen istuntojen aikana 1800-luvun lopulla.

Lopputuloksena on täydellisen vierailta kuulostavia aavemaisia äänteitä ja toismaailmallista rapinaa, mikrobiaalisen viidakon ääntelyä. Se kuulostaa siltä kuin bakteerit — no, puhuisivat toisilleen. Tekoälyn tuottama bakteerien ääni on yhtä aikaa herttainen ja karmiva.

Bacillus subtilis on äärimmäisissä olosuhteissa viihtyvä bakteeri, jota astrobiologit käyttävät tutkiessaan elämän säilymisen mahdollisuuksia avaruudessa. Sen on todettu pystyvän selviytymään Marsia muistuttavissa oloissa  Bacillus subtilista löytyy myös nattōsta eli japanilaisista mädätetyistä soijapavuista, jotka ovat myös terveydelle hyödyllinen probioottinen ruoka.

Vaikka nimiia vibié kuulostaa ulkoavaruudesta vastaanotetuilta lähetyksiltä, Bacillus subtilis on meille samalla erittäin tuttu. Bakteeri viihtyy nimittäin myös ihmisen elimistössä.

Sutelan teos muistuttaakin myös käsityksestä ihmisestä holobionttina. Monet tutkijat ovat sitä mieltä, että ihminen ei ole tarkkarajainen erillinen yksilö, kuten olemme tottuneet ajattelemaan, vaan häilyvästi piirtyvä mikrobiaalisia bakteereja kuhiseva ekosysteemi.

Ehkä tänä yönä, kun suljet silmäsi, sinäkin kuulet Bacillus subtiliksen kuiskailevan korvaasi hennolla äänellä.

Samuli Huttunen