Katri Naukarin kuva: Janne Myllymäki

1

Suhtaudun usein penseästi erilaisiin hankkeisiin, vaikka ne liittyisivätkin kulttuuriin. Hanke-termi tuo mieleen paperinmakuisen ajanjakson, jonka päätteeksi julkaistaan esite, jossa tärkeintä on, että tukijatahojen logot näkyvät.

Kulttuurin paikka -niminen kokonaisuus (tiemmä yläkäsitteeltään kehittämistehtävä, ei hanke, mutta on tunnustettava, etten hahmota, miten ne eroavat toisistaan) kuitenkin vaikuttaa kiinnostavalta ja ennen kaikkea tarpeelliselta. Seinäjoen kaupungin kulttuuritoimen ja Etelä-Pohjanmaan liiton yhteistyössä muun muassa kerätään karttaa maakunnan kulttuurikohteista ja edistetään taiteentekijöiden työllistymistä ja ansaintamahdollisuuksia. Siis käytännössä niin esimerkiksi, että kyläseura tilaisi seinämuraalin kylätalolle – ja löytäisi mieluisan tekijän.

Toivoa sopii, että kulttuurikartta saavuttaa asukkaiden ja matkailijoiden tuen niin, että ihmiset myös ilmoittavat karttaan uusia kohteita. Etenkin kesäisin maakunnassa on monenlaisia pop up -näyttelyitä ja pieniä tapahtumia. Vaikka internet on monipuolinen, on yhä paljon kivoja kulttuurijuttuja, jotka livahtavat ohi suun.

2

Pohjanmaan valokuvakeskus POVA Lapualla ei petä koskaan. Alkukesän Epoch-niminen näyttely koostuu ammattikorkeakoulu Novian valokuvauksen opiskelijoiden lopputöistä ja henkilökohtaisista teoksista. Pohjanmaan valokuvakeskus on myös yksi järjestäjistä, kun uusi Lapua Art & Film Festival -tapahtuma avataan heinäkuussa. Kulttuurikeskus Vanha Paukku palvelee upeana miljöönä, joten tänne on pakko päästä!

3

Tänä kesänä Seinäjoki ei ole esiintynyt kovinkaan edukseen lehtiotsikoissa, mitä edelläkävijyyteen tulee. Päättäjäthän päättivät, ettei koululaisille jatkossakaan tarjota vegaaniruokaa – hyvä jos kasvisruuasta päästäisiin sopimukseen (ei vielä siitäkään). Siksi ilahduin, kun huomasin Seinäjoen pääkirjasto Apilan asettaneen kirjastolle erityisen ekohyllyn. Hyllyyn valikoidaan teoksia, jotka käsittelevät ilmastonmuutosta, kestävää elämäntapaa ja luonnon monimuotoisuutta.

Jollain tapaa nämä kaksi asiaa liittyvät toisiinsa. Toivottavasti kuntapäättäjät astelevat tälle hyllylle jatkossa tiheästi.

4

Antti Leinosen Mies ja ahma (Minerva, 2021) kertoo luontokuvaaja Leinosen sukelluksesta ahman maailmaan. Kuvista ja teksteistä näkee, että mies ei ole ahman perässä ensimmäistä kertaa. Kuvia ja kokemuksia on kertynyt monen vuosikymmenen ajalta. Ahmakin tuntuu imeytyvän kuvaajan maailmaan vastavuoroisesti, mitä hieman ensin kavahdin. Saako kuvaajiin tottuminen villieläimen domestikoitumaan? Millaista harmia se voi aiheuttaa ahmalle, jota jotkut ihmiset vainoavat murhanhimoisina? Hemmo-ahma istuskelee Leinosen kanssa pöydässä ja kisailee tämän kanssa varvikossa. Ei ahma silti kuvaajan lemmikiksi jää. Melko lyhyeksi jääneen pihassa viihtymisen jälkeen Hemmo katoaa eikä Leinonen näe sitä enää. Ihminen ja eläin -kirjojen tavoin myös tämä teos puhuttelee ja koskettaa. Ainakin minua, koska olen kovin eläinrakas ja arvostan kaikkia ihmisiä, jotka ymmärtävät eläinten upeuden ja myös yksilöllisyyden päälle.

5

Katri Naukarin Yhden puun tuho (WSOY, 2021) on tänä vuonna lukemistani kirjoista kenties kaikkein kiinnostavin. Sitä lukiessa päässäni on risteillyt valtavasti ajatuksia ja tunteita. Olen kokenut yhteenkuuluvuuden tunnetta, epäuskoa, halveksuntaa, kauhua, hämmästystä ja ymmärrystä. Olen myös oppinut uutta, vaikka kuvittelin tietäväni ihmisen tuhovoimasta paljonkin. En esimerkiksi tiennyt mitään ”voimakristallien” louhimisesta tai glitterissä kylpevistä blingbling-fanaatikoista.

Kirja kertoo päähenkilön itsetutkistelusta. Hän haluaa perehtyä omaan luontosuhteeseensa, joka on ohut, mutta silti kivulias. Kivulias siksi, että hän näkee maailman tuhoutuvan ja ihmisen puuttuvan luontoon tuhoisin seurauksin uudelleen ja uudelleen. Hän on itse mukana tuossa tuhotyössä, vaikka ei haluaisi. Vai haluaako? Ei hän oikein ymmärrä itsekään. Hän lentää Japaniin löytääkseen todellisen luontosuhteensa, vaikka on jo aikaisemmin luopunut lentämisestä.

Kirjassa pohditaan myös muiden ihmisten käytöstä, usein esimerkkinä ökykuluttajat.

”Kanye West perusteli jumbojetillä matkustamista sillä, että Kim Kardashian tarvitsi tilaa treenata pitkän lennon aikana personal trainerinsa kanssa. Täydellisen vartalon tavoittelu vaati myös taivaalla tilansa ja paikkansa. Ajatus kahdesta yhden ihmisen takapuolta treenaavasta ihmisestä taivaan halki lentävässä kaksikerroksisessa luksuskoneessa on niin brutaali, tuhoisa ja ihmisen ylivertaisuutta korostava, että sen röyhkeyttä on vaikea olla myös ihailematta.”

Kirja on romaani, mutta romaaniksi siinä on kovin esseistinen ote. Jotkin esseenomaisista kohdista olisi voinut jättää poiskin, tai ehkä ei. Kiinnostuin kaikesta, mutta eräs ystäväni kertoi harpanneensa jotkin osiot ohi ja siirtyneensä seuraavaan juonelliseen kohtaan. Minä olen luultavasti Naukarin romaanille erittäin otollista kohderyhmää, sillä kipuilen päivittäin tekojeni seurausten kanssa. Jos haluaa luonnon pelastuvan, miten elää oikein?

Tapahtumien sijoittuminen Japaniin on eskapismia ja nojatuolimatkailua parhaimmillaan. On jännittävää kulkea päähenkilön perässä osakalaisessa metsässä, ja soittaa karhukelloja hänen kanssaan. Kellon kumauttamisen pitäisi karkottaa karhut kymmenen kilometrin säteellä.

Kirjassa on paljon viitteitä erilaisiin teoksiin, teksteihin ja Youtube-videoihin. Lukukokemuksen jälkeen tekee mieli tutustua niihin.

Kirsi Haapamatti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua