Silvia Hosseini. Kuva: Liisa Valonen

1

Koska olen nykyisessä työnkuvassani päätynyt tekemään muun muassa graafisen suunnittelun hommia, olen käyttänyt valtavasti aikaa erilaisten fonttien selailuun ja mallailuun. Olen huomannut pitäväni sekä asiallisen akateemisista että hieman villimmistä, sellaisista ajanmukaisista pseudo-new age -tyyleistä eniten!

Asiallista linjaa edustavat Parnaso, Bely ja Neue Haas Grotesk, hulinoivampia taasen ovat vaikkapa FS Renaissance ja erityisesti Richy!

Tällaisilla tyyleillä siis kevättä 2021 kohti!

2

Itse valtiaita taidettiin tarkastella tällä palstalla aiemminkin, mutta ei se mitään, mennään taas!

Minun on ollut viime aikoina taas vähän vaikea sitoutua mihinkään pitkäkestoisempaan, kuten nyt vaikkapa elokuviin, koska työ + opinnot ovat energiaa ja aikaa vievä yhdistelmä. Onneksi Ylen hittisarja Aikuiset oli sopivan lyhyisiin paloihin sommiteltua hupia, ja sen perään ryhdyin sitten mielipuoliseen hankkeeseen, eli Itse valtiaiden läpi kahlaamiseen.

Toki tämä satiirinen animaatiosarja kuuluu vahvasti lapsuuteni ydinaikaan, mutta en sanoisi, että kyse on nostalgiasta. Pikemminkin tämä on jälleen yksi ”no katsotaanpa nyt” -projekti ja ennen kaikkea pyrkimys selvittää, miten hyvin sarjan huumori toimii enää tällä vuosikymmenellä. Toistaiseksi olen saanut kahlattua kuutisenkymmentä jaksoa, eli vajaan neljänneksen.

Tietenkin suuri osa sarjan läpistä menee ajankohtaisuutensa takia ohi. Esimerkiksi takavuosien kokoomus-meppiä Piia-Noora Kauppia (jolla ei edes ollut hahmoa koko sarjassa) roustataan alkujaksoissa olan takaa: Ben Zyskowicz ylpeilee, että on saanut läpi vaikka kuinka idioottimaisia hankkeita, kuten Piia-Noora Kaupin europarlamenttiin. Toisessa jaksossa Kaupin hahmon kuullaan huutavan melko mihinkään liittymättömästi ”sieg heil”. 20 vuotta myöhemmin kontekstia on vaikea löytää.

Sarja käynnistyy melko ankeasti, mutta pääsee välillä ihan hyväänkin vauhtiin. Silloin kun jaksoihin sotketaan ihan oikeita ajankohtaisia asiakysymyksiä ja ripauksia absurdiutta, saadaan aikaan kohtuullisen viihdyttävääkin kohellusta: Esko Aho palaa Amerikasta jakautuneena kahteen persoonaan, ja jakso päättyy “hyvän” ja “pahan” Eskon Star Wars -taisteluun eduskunnan katolla.

Kaltaistani nörttiä huvittaa myös jakso, jossa eduskunta kinastelee autoilun verottamisesta, ja Zyskowiczilla välähtää, että homma ratkaistaan laskemalla bensan hintaa mutta poistamalla työmatkakulujen verovähennysoikeus. Sillä voidaan perustella, että jotain on sentään tehty!

3

Olen välillä lauleskellut mölinälaulua “pe, pe, perjantai, peppepperjantai”, joka on peräisin suomenjapanilaistamperelaisen Youtube-stara Gen Takagin melko yksiselitteisesti nimetystä Perjantai-laulusta. Takagi on parisuhteen perässä Tokiosta Tampereelle muuttanut kolmekymppinen mediahäärijä, joka on suunnilleen menneen vuoden sisällä saavuttanut kaikenlaista keskitason huomiota niin netissä kuin ihan ”perinteisenkin median” puolella: kesällä häntä haastateltiin Ylelle yhdessä Tampereen pormestarin Lauri Lylyn kanssa – kovat ovat siis natsat!

Takagi on opiskellut suomea vasta reilut kolme vuotta, mutta hän vetää nykyään kaikki videonsa jo varsin ilmeikkäälläkin kielellä. Niiden sisältö keskittyy paljolti kulttuurierojen kummasteluun ja salmiakin inhoamiseen, kuten tällaisissa tapauksissa usein, mutta Takagi on hahmona varsin sympaattinen, itseironinen ja nokkelakin sanailija. Ilmankos hän tituleeraakin itseään koomikoksi, ja mikäpä siinä, osa läpistä onkin kunnon ”Spede läpsäyttää otsaa” -osaston kikkeliskokkelismenoa!

4

Olen lukenut esseisti-kriitikko Silvia Hosseinin tuoretta Tie, totuus ja kuolema -esseekokoelmaa (Gummerus, 2021) ehkä kolmanneksen, enkä ole täysin vielä vakuuttunut, mutta pidän Hosseinia siitä huolimatta yhtenä aikamme etevimmistä ajattelijoista ja kirjoittajista.

Näin on ennen kaikkea siksi, että Hosseini on miellyttävällä tavalla meiningissään vähän ”vanhanaikainen”. Hän ei kansankynttilöi Twitterissä, ja hän mainitsee kirjansa ensi sivulla niinkin klassisia nimiä kuin Leonard Cohenin ja Albert Camus’n. Hosseinista tekee ajankohtaisen ehkä se, että hän kirjoittaa omakohtaista, autofiktiivistä esseistiikkaa, mutta samalla hän käyttää tätä alustaa esimerkiksi ajankohtaiskirjallisuuden kommentointiin. Hänen tekstinsä on näin ollen myös aikalaiskeskustelua.

Hän asettuu kirjassaan mm. puolustamaan ranskalaisen kohukirjailija Michel Houellebecqin Oikeus nautintoon -romaanin raflaavaa seksihurjastelua ja moittii feminismin ”meemiytymistä”, jossa terminologia ja ajatukset omaksutaan laiskalla one size fits all -menetelmällä. On raikasta, kun joku viitsii puolustaa transgressiivisenkin taiteen (Houellebecqiä pidettäneen varmaankin yhtenä aikamme ”edgyimmistä” kirjailijoista, jota on syytetty natsiksi useaankin otteeseen) tulkinnanvaraisuutta aikamme paniikinomaisen moralismin sijaan.

Toisaalta kirja sisältää myös varsin latteaa pyörittelyä lentomatkustamisen moraalisuudesta ja sinällään vähän ”tekorankkaa” omalla ruumiillisuudellaan piehtarointia, mutta mikäs siinä, keskimäärin luen Hosseinia ilolla!

5

Kevät on klisee, mutta pidän siitä silti. Kevättalvi on ehkä edelleen vuodenajoista paras. Pidän sen valosta: kaikki on jotenkin korostuneen technicolor-syvää – sellaista, jonka huhtikuun pölyisyys piilottaa ja joka herää toukokuun lopulla hetkeksi uudelleen, vain taittuen sydänkesän hopeanvihreisiin lehtiin. Nyt kuitenkin aurinko paistaa melko matalalta, mikä tekee taivaasta syvänsinisen ja illan kajoista pehmeitä ja murrettuja.

Kun Tommi Liimatta laulaa Ei, en ole rouva Bell -kappaleessa pitävänsä ”auringon valaisemasta männystä”, haluan ajatella, että hän laulaa juuri maaliskuun valossa kylpevistä männyistä. Ne näyttävät kenties kauniimmilta kuin muut männyt: niiden ryhdissä ja loisteessa, tummanvihreässä vasten taivasta ja ruskeassa vasten valkoista keväthankea on jotain hyvin miellyttävää ja positiivisen affektiivista, että se saa minut suorastaan melankoliseksi.

Edelleen toki harmittaa, että en ole saanut aikaiseksi hankkia kunnollisia suksia. Mutta ei se mitään, onneksi tiet ovat ainakin hetken verran olleet kuivia ja mahdollistaneet pidempienkin matkojen pyöräilyn (katsotaan nyt kuitenkin, milloin tämä onnistuu seuraavan kerran), minkä lisäksi maaliskuun iltakajo on juuri se valo, missä pitää kävellä pitkin kylänraittia ja kuunnella kuulokkeista Bruce Springsteenin Streets of Philadelphiaa!

Mikael Mattila

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua