Tryffelinmetsästäjät kotonaan. Kuva: Go Gigi Go Productions

1

On aivan upeaa, että meillä on DocPoint ja muita dokkaritapahtumia, mutta erityisesti olen viime kuukaudet iloinnut siitä, että hyviä, uusia ja nimenomaan kotimaisia dokumenttifilmejä on ollut tarjolla elokuvateattereissakin.

Eikä dokkaritarjonta ole rajautunut vain Helsinkiin ja muutamaan muuhun isompaan asutuskeskittymään, vaan niitä on voinut nähdä myös maalla, jopa meillä Porissa.

Viime perjantaina teatteriensi-iltansa sai Inka Achtén ohjaama Kultainen maa, jossa vantaalainen Mustafe Hassan lähtee perheineen Somalimaahan aikeenaan selvittää, josko suvun maa-alueet mahdollistaisivat arvometallien kannattavan kaivamisen. Mikään ei tietenkään suju Somalimaassa kuin Strömsössä. Köyhyys, korruptio, kiinalaisten kolonialismi, klaanienväliset ristiriidat, tiukka uskonnollisuus, afrikkalainen aikakäsitys, kaikkeen siihen on vantaalaistuneella Mustafella ja varsinkin hänen lapsillaan tottumista. Ja kaiken sen elokuva tuo hyvin ja tempomatta esille. Lisäksi esille pääsee kiinalaisten ja kaivannaisten maailmankaupan ohessa muu globaali peli, jossa Suomi ja Somali(ma)a ovat kovin pieniä tekijöitä. Ajalla ja ajatuksella tehty erinomainen työ!

Kultainen maa sai Docpointin kilpasarjassa kunniamaininnan. Sarjan ja samalla yleisöäänestyksen voittaja oli Susanna Helken vahva ja omaperäinen Armotonta menoa – hoivatyön lauluja.

2

Vuoden humalluttajan pystini menee valitettavasti Suomen rajojen ulkopuolelle. Piemonten tryffelinmetsästäjät oli niin vaikuttava, että en edes yritä sitä tähän sanallistaa.

Asiaa tsekatessani löysin teoksen takaa palermolaismestari Luca Guadagninon, joka on elokuvan vastaava tuottaja. Tiedättehän, se Call Me by Your Name -ohjaaja. Hän ja ne tryffeliukot – bellissima!

3

Viimeistään tänään (15.2.2022) konserttisaliin voi tai joutuu – miten tähän kukin nyt suhtautuu – kävelemään muiden seurassa. ”Privaattinäytäntöjen” ja kuuntelijoita kaipaavien penkkirivien aika alkaa olla ohi. Minäpä siis kliksuttelin Ticketmasteriin ja ostin piletit kolmeen seuraavaan Pori Sinfoniettan konserttiin. Niistä odotan erityisellä innolla keskimmäistä, jossa orkesterin solistina esiintyy kitarataituri Ismo Eskelinen.

Ismo Eskelinen esiintyy maaliskuussa Porissa. Kitaravirtuoosi on pandemian vuoksi pysytellyt viimeiset pari vuotta tavallista enemmän Suomessa. Kuva: Felix Broede

Eskeliseen voi tutustua esimerkiksi hänen Kromos-albuminsa (2020) kautta. Niille, jotka mahdollisesti vierastavat klassista kitaraa, suosittelen siedätyshoidoksi edesmenneen Paco de Lucian tuotantoa. Paco, eli virallisemmin Francisco Gustavo Sánchez Gómez, soitti vähän kaikkea maan ja taivaan väliltä, vaikka hänet usein vain flamenco-kitaristiksi tunnistetaan.

Algecirasin kujilta ja kapakoista uralleen vauhtia hakeneen Pacon taiteilijanimen loppuosa muuten tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että hän oli nimenomaan (äitinsä) Lucian Paco, yksi niistä tuhansista pikkupacoista tuon vilkkaan satamakaupungin vilinässä.

4

Espanjan kielellä kirjoitetaan hulvattomia määriä kirjoja, mutta eipä niitä suomenneta lainkaan samaan tahtiin kuin englanninkielistä kirjallisuutta. Kaikki tuntevat Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjon (La sombra del viento) ja ehkä hänen tuotantonsa siitä eteenkinpäin. Samoin Ildefonso Falcones ja hänen jyhkeät historialliset katalaanikertomuksensa lienevät monelle tuttuja, kuten myös Irene Vallejo Papyruksineen (El infinito en un junco). Eikä voi tietenkään unohtaa lukuisia lattareita aina Pablo Nerudasta Suomi-kytköiseen tuoreeseen kolumbialaistekijään Sergio Augusto Sáncheziin.

Minulle parasta juuri nyt ja useina muinakin aikoina on Pedro Casariego Córdoba, jo 1990-luvun alussa itsemurhan tehnyt madridilaisrunoilija ja taidemaalari.

Pedro Casariego Córdoba Luancossa Asturiasissa vuonna 1978. Kokoomateos Poemas encadenadosin kansikuva. Kuva: Nigro

Itseensä myös puumerkillä Pe Cas Cor viitannut Córdoba kuoli alle nelikymppisenä ja laittoi kirjalliselle tuotannolleen pisteen jo vuosia sitä ennen. Meille kiinnostuneille hän jätti satoja sivuja tekstiä, ajattomia ajatelmia ja kummallisia kuvia ihmisen elämästä. Tekstit repalehtivat pitkään vähän siellä sun täällä, kunnes ne vihdoin kerättiin yksiin kansiin. Kuka suomentaisi?

5

Kun ahistaa, Porista voi lähteä Turkuun tai Tampereelle. Mutta kumpaan? Matkaa on suurpiirteisen mielestä sama siivu itään kontra etelään, ja kummallakin kaupungilla on puolensa myös kulttuurielämämielessä.

Monilla meistä on suosikkinsa, ja niin ehkä minullakin, mutta sanoisin silti, että molempi parempi. Åbolla on Svenska teater, tietenkin maan vanhin alallaan, ja Tampereella Työväen Teatteri; Turulla on Ruisrock, Tampereella rokkaa aina. Valinnan tuska on positiivista tuskaa!

Kari Heino

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua