Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Tero Alanko on lukenut Jyrki Lehtolaa ja Salla Tuomivaaraa ja kuunnellut Tame Impalaa.

1

Olen loppusuoralla joululahjaksi saamieni ja itselleni ostamieni kirjojen kanssa.

Jyrki Lehtolan Tesla metsässä -esseekokoelma (Siltala) oli kutakuinkin sellainen kuin oletin. Taitava ja terävä kirjoittaja, sekalainen valikoima ajankohtaisia aiheita, naurua ja ärsytystä. Lopuksi huokaus ja olkien kohautus. Kyllähän minä tämän tiesin ja maailma on yhä samanlainen paikka kuin ennenkin.

Maailman coolein kaupunki -tekstin luin Imagesta jo muutama vuosi sitten. (En ole Imagen säännöllinen lukija!) Siinä Tamperetta pannaan ns. alta lipan.

Tietysti Tampereelle ja tamperelaisuudelle naureskelu on hauskaa ja – ennen kaikkea – ansaittua. Se on kumpaakin, koska ”Tampere tekee kaikesta numeron” ja ”Tampere on tuonut Suomeen (maailmaan) enemmän asioita kuin mikään muu kaupunki”.

Tampereella on pakkomielle olla pisin, suurin ja korkein. Aika samanlainen pakkomielle on Lehtolalla itsellään. Siksi Tampere-juttu lakkaa naurattamasta viiden sivun jälkeen. (Viisitoista jäljellä.)

Usein Jyrki Lehtola onnistuu paremmin. Ehkä parasta Lehtolassa on se, että hänellä on lyömätön silmä yksityiskohdille. Hienoa on myös se, että hän sanoo ääneen asioita, joita muut eivät uskalla. Ja joista muut keski-ikäiset valkoiset miehet pantaisiin heti teuraaksi:

”Luimme vantaalaisblogisti Koko Hubaran tuotantoa, jossa palvelumuotoiltiin ’ruskea tyttö’ tarkoittamaan vantaalaisblogisti Koko Hubaraa. Tutkimme suomalaisia apurahansaajalistoja, laskimme yhteen Hubaran saamia apurahoja sekä palkintoja ja huomasimme kulttuurivalkoisten pelon, tyhmyyden ja häpeän kasvaneen sellaisiin mittoihin, että blogisti Hubara oli valittu ’vuoden 2018 yhteiskuntatieteilijäksi’.”

2

”Do you know how animals die”, kysytään The Smithsin Meat Is Murder -kappaleessa. Aika harva tietää. Tai ainakaan välittää.

Salla Tuomivaaran Syötävät koirat ja sympaattiset siat -kirja (Into Kustannus) koostuu itsenäisistä teksteistä, joilla on sama aihe. Se on eläinten hyvinvointi.

Kirjassa käydään muun muassa Kiinassa, Pariisissa, Espoossa ja Pohjanmaalla, joka on broileriteurastamojen ja turkistarhauksen luvattu maa.

Omassa kuplassani sanotaan usein, että perussuomalaisten kanssa ei tulisi tehdä minkäänlaista yhteistyötä. Juuri niin asia tietysti on. Tuomivaaran kirjan jälkeen tulee mieleen, että sama periaate tulisi laajentaa keskustaan.

Keskustalle eläimillä ei ole muuta arvoa kuin välinearvo. Juha Sipilän hallituksen aikainen maa- ja metsätalousministeriö päätti olla antamatta pitkään valmisteltua turkisasetusta. Se päätti myös lakkauttaa eläinsuojeluasiamiehen viran.

(Olisi virkistävää vaihtelua, jos maa- ja metsätalousministeriksi valittaisiin vasemmistoliiton tai vihreiden edustaja ja hänen annettaisiin huseerata hommassa oman mielensä mukaan.)

Salla Tuomivaara on sosiologi ja eläinaktivisti. Hän kirjoittaa täsmällisesti mutta tunteisiin vedoten. Eläinkohtaamiset ovat suoraan Tuomivaaran omasta elämästä, mutta lähdeviitteet vilisevät tieteellisen tutkimuksen kovaa ydintä ja virallisia raportteja. Asiapohjalta Tuomivaaran suojausta on vaikea murtaa.

Valitettavasti tällaiset kirjat tuppaavat jäämään käännytetyille saarnaamiseksi. Uskon, että Syötävät koirat ja sympaattiset siat -kirjan luettuaan monet ”näistä asioista” piittaamattomat löytäisivät itsensä Prisman lihahyllyjen välistä toljottamasta kummissaan ja kuvotusta tuntien.

3

Tiedättehän suositut Missä Vallu? -jättikirjat? Niissä etsitään punavalkoraitapaitaisia Vallu-hahmoja aukeaman kokoisista kuvista, joissa on vaikka minkälaisia tyyppejä, paikkoja ja piperrystä.

Ensimmäinen Where’s Wally? -kirja ilmestyi vuonna 1987. Nyt niitä on myyty kymmeniä miljoonia. (Googlaamalla löytyy paljon huippukiinnostavaa Wally-triviaa. Esimerkiksi Michiganin yliopiston opiskelijan Randy Olsonin luoma algoritmi optimaaliselle etsintäreitille. Siis sille, mihin Vallu-kuvia katsoessa kannattaa silmät suunnata.)

Yksi kivoimmista samalla periaatteella katseltavista kirjoista on Where’s Bowie? – Search For David Bowie In Berlin, Studio 54, Outer Space And More. Sen sivuilta voi löytää peräti 38 erilaista Bowieta Ashes To Ashes -videon Pierrot-hahmosta Kristuksen viimeinen kiusaus -leffan Pontius Pilatukseen ja käsi kädessä vaimonsa ja tyttärensä kanssa New Yorkin Central Parkissa kävelevään jokamieheen.

Where’s Bowie? -kirjaan on käytetty ihastuttavan paljon ajatusta ja vaivaa. Kuvista voi bongata paljon Bowien aikalaisia, yhteistyökumppaneita ja muita: Marc Bolan, Iggy Pop, New York Dolls, Brian Eno, John Lennon, Yoko Ono, Coco Schwab, Andy Warhol, Freddie Mercury, Pet Shop Boys ja niin edelleen.

Eikö pidä unohtaa kirjan opetuksellista puolta: ”Isi, keitä nuo hassun näköiset sedät ovat?” ”Tyttäreni, ne ovat Kraftwerk.”

4

Olen lopettanut monien lehtien tilaamisen, mutta World Soccerista ja parista muusta pidän kiinni muutenkin kuin tavan vuoksi.

Aika usein tuntuu siltä, että nautin enemmän jalkapallosta lukemisesta kuin sen katselemisesta. ”Tavallinen jalkapallomatsi” on vain ”tavallinen jalkapallomatsi”. Siitä on vaikea repiä sen kummempaa iloa ilman erityissuhdetta pelaaviin joukkueisiin. Oman suosikkijoukkueen seuraamiseen ei tietenkään väsy ikinä.

World Soccerissa on paljon vakiopalstoja – alan parhaat kolumnit, supertähtien haastattelut, tilastosivut – mutta myös runsaasti yllättävää ja hauskaa sisältöä. On hienoa, että jalkapallolehtien Rolls Roycessa otetaan avoimesti kantaa semmoisiin asioihin kuin lajin sisäinen korruptio, rasismi ja VAR-systeemin käyttö. Muutaman vuoden ajan lehden jokaisessa numerossa on käsitelty naisten jalkapalloa – ainakin vähän.

Nimestään huolimatta World Soccer on englantilainen lehti. Useimmat kirjoittajat ovat vähintään keski-ikäisiä brittejä, ikänsä jalkapalloa seuranneita ja siitä väitelleitä. He eivät nuole kenenkään takapuolta.

Näppituntumalta sanon, että parin viime vuoden aikana World Soccer on kirjoittanut brittifutiksesta enemmän kuin aiemmin. Johtuisiko se englantilaisten joukkueiden kansainvälisestä menestyksestä ja lukijoiden toiveesta?

Eniten nautin kuitenkin ”jostain muusta”, kuten World Service -sivuista, joilla käsitellään paikallisia sarjoja ja turnauksia maapallon eri puolilta. Tiesittekö Caymansaarien yllätysmenestyksestä Karibianmeren saarten välisessä turnauksessa?

Yhtä kivaa luettavaa oli Gibraltarin maajoukkuekapteenin, 37-vuotiaan tullimiehen Roy Chipolinan haastattelu.

Kummatkin jutut ovat World Soccerin helmikuun numerossa, jonka kannessa uhoaa Bayern Münchenin laituritähti Serge Gnabry.

5

Tame Impalan uuden The Slow Rush -albumin kansivihossa lukee: ”All music written, performed, produced and mixed by Kevin Parker.” Pidän ajatuksesta, että kyseessä on yhden miehen yritys.

Australialainen Kevin Parker on visionääri, jonka jokaista elettä tarkkaillaan. The Slow Rush -levy näyttää vaihtoehtopopin suunnan lähivuosina. Tosin Tame Impalassa itsessään ei ole enää mitään erityisen ”vaihtoehtoista”. Edellisen albumin (The Currents, 2015) ihanan piukeaa The Less I Know Better -hittiä on kuunneltu Spotifysta yli 470 miljoonaa kertaa.

The Slow Rush on rakennettu kerros kerrokselta kuin ylellinen synttärikakku. Psykedeelisen ja progressiivisen rockin elementit ovat pehmenneet entisestään. Tilalle on uinut vaikutteita 1970-luvun pehmorockista ja diskomusiikista Bee Geesistä Daft Punkiin. Kevin Parkerin huima melodiantaju on ennallaan.

Levyn henkilökohtaisille teksteille antaa tukea taustatarina. Kun Kevin Parker äänitti levyä Kaliforniassa, hän pelastautui maastopalosta vain läppäri ja arvokas Höfner-basso kainalossaan. En tiedä, paljonko tapahtuma vaikutti levyn lopulliseen sisältöön, mutta ainakin se saa suhtautumaan levyyn vakavammin.

Toki The Slow Rushilla on huumoriakin. Ainakin minua naurattaa vietävästi Posthumous Forgivenessin alku, joka kiehnää kylkeään Stairway To Heaveniin.

Tero Alanko