Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Riikka Oksanen on huuhdellut Downton Abbeyn saippuat Tampereen maauimalassa.
1
Downton Abbey -elokuva saapuu valkokankaille 13.9. Sitä ennen Yle on tehnyt kulttuuriteon ja näyttänyt kesän mittaan kaikki kuusi kautta tätä ylevöitettyä saippuasarjaa. Katsoin tietenkin joka jakson. Nyt tapahtumat ovat tuoreessa muistissa, ja olen valmis elokuvaa varten. Yle Areenassa on nähtävillä vielä kirjoitushetkelläkin kaudet 4–6.
Mikäli elokuva noudattaa sarjan kaavaa, ennustan juonielementtien olevan seuraavanlaisia: Bates tai Anna joutuu pahaan pulaan (syyttömänä tietenkin) – tai ehkä tällä kertaa heidän jälkikasvunsa on vaarassa! Ladyjen Mary tai Edith aviomies kuolee – mutta ei ennen kuin on varmistanut, että vaimonsa on raskaana. Vähintään yksi lapsi ilman toista vanhempaa on kerta kaikkiaan saatava Abbeyn lastenhuoneeseen muiden yhtä onnettomien seuraksi. Downton Abbey on taloudellisissa ongelmissa ja palkolliset ovat jälleen vaarassa joutua työttömiksi. Daisy ei näe omaa parastaan rakkauselämänsä suhteen, ja rouva Patmore pyörittelee silmiään. Barrow juonii jotain toisten pään menoksi – mutta pelastaa lopulta jonkun hengen, eikä saa potkuja tai edes kovasti paheksuntaa osakseen. Ennen kaikkea leskirouva Crawley (ihana Maggie Smith) on kärkevä, pilkallinen ja ilkeä, mutta kaikki rakastavat häntä silti!
En malta odottaa.
2
Lukiessani Sandman-sarjan yhdeksännettä osaa arviota varten, huomasin tutun nimen kuvittajien joukossa: Glyn Dillon. Olin lukenut hänen teoksensa The Nao of Brown vuosia sitten ja rakastunut siihen täysin. Nimen nähdessäni tämä sarjakuvakirja oli pakko kaivaa hyllystä uudelleenluentaa varten.
Nao on puoliksi japanilainen, puoliksi englantilainen taiteilija, joka kärsii väkivaltaisista pakkoajatuksista. Nao käy säännöllisesti lontoolaisessa buddhalais-keskuksessa harjoittamassa meditaatiota ja kalligrafiaa pitääkseen ajatuksensa kurissa. Aloittaessaan työt ystävänsä aikuisten lelukaupassa — ja tässä todellakin tarkoitetaan leluja ilman seksi-etuliitettä — hän tapaa japanilaista Daruma-hahmoa muistuttavan Gregoryn, mistä seuraa vaikeahko romanssi.
The Nao of Brown on yksi parhaista koskaan lukemistani sarjakuvaromaaneista. Dillonin kuvitus hivelee silmää: vesivärein maalattu väritys on kaunista, ja värit sopivat kunkin aukeaman tunnelmaan, kuvakulmat ovat elokuvallisia ja rytmitys todella kohdallaan. Tarinassa ei selitellä liikoja, vaan jätetään lukijalle mahdollisuus täyttää itse aukkoja ja pohtia sisältöä.
Sarjakuvamaailman kannalta on todella sääli, että The Nao of Brown on toistaiseksi ainoa Glyn Dillonin kokonaan oma teos. Hän tekee nykyisin kuvakäsikirjoituksia ja suunnittelee elokuvien puvustusta muun muassa uuteen Star Wars -saagaan. Ei huono hänelle, mutta minä kyllä haluaisin jo uuden kirjan!
3
Sitä voisi kuvitella, että entisenä helsinkiläisenä pitäisin Tampereen tarjontaa juomien ja ruokien suhteen vajavaisena. Totta, Helsingissä on vaikka kuinka paljon kiinnostavia baareja ja ravintoloita, mutta niitä harvoin osataan kunnolla yhdistää. Joko vika on ruoassa: ansioituneiden olutravintoloiden ruoka tulee pakasteesta ja on tympeää, tai hyvässä ravintolassa on vain pari lageria ja yksi IPA valittavissa. Joko ruoka tai juoma vie selvän etusijan.
Mutta Tampereellapa on Gastropubeja ketjuksi asti! Niihin voi mennä joko ihan vain syömään tai juomaan, tai muuttaa mielensä kesken tuopillisen ja tilata ruokaa juodessaan, tai muuttaa ravintolailta baari-illaksi. Missään niistä ei katsota pahalla, jos tulee kirjoittamaan kannettavallaan elokuvakritiikkiä ja tilaa yhden juoman.
Ja se tarjonta! Jos on jalkapallon ja brittiestetiikan ystävä, voi suunnata Sohoon ja valikoida listalta monipuolista pubiruokaa aamiaislautasista purilaisiin. Vegaanisena tai lihalla. Jääkaappiin on ahdettu kiitettävä määrä erikoisoluita, unohtamatta vaihtuvia hanajuomia ja mieletöntä ginivalikoimaa. Naapurissani Gastropub Kalevassa on viihtyisä terassi ja oluista tiedetään tiskillä paljon. Tuulensuu painottuu enemmän ruokaravintolapuolelle, mutta sinnekin uskaltaa vain yksille, ja paikassa on valtavan ja vaihtuvan olutvalikoiman lisäksi hieno viinilista. Kesäisin Rillingistä saa parhaat vegaaniset annokset keskellä Hämeenpuistoa auringonpaisteessa (no, ehkä).
Muitakin toki löytyy. Gastropub-ketjun ulkopuolelta on mainittava ainakin BrewDog Tampere, jossa on etenkin hapanolutharrastajalle melkoinen pullovalikoima. BrewDogissa sain hiljattain myös mielettömän hyvän olutdrinkin ja maistuvan vegaanisen hot dogin. Public House Huurre puolestaan on uusinut ruokalistaansa ja ottanut siihen vaikutteita Korean keittiöstä. Valinnanvaraa todella on, ja gastropubit ovat onnistuneet profiloimaan itsensä hieman eri tavoin, niin että jokaiselle on jotakin — tai sitten yhdelle valinnanvaraa.
4
Pose on mahdollisesti yksi tämän hetken aliarvostetuimmista sarjoista. The Handmaid’s Talen mukafeministinen kidutusporno saisi jäädä jo unholaan, toivottavasti tätä oikeasti feminististä tv-sarjaa jatketaan vähintään kymmenen kauden verran.
Pose kuvaa New Yorkin ballroom-alakulttuuria, eli seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen järjestämiä tanssiesityksiä, joissa osallistujat kilpailevat näyttävimmästä tai sarjan kuvausta muuten parhaiten vastaavasta esityksestä lukuisissa eri kilpailusarjoissa.
Sukupuolistereotypioita sekä performoivat että niiden rajoja venyttävät esitykset ovat toki kiinnostavia ja viihdyttäviä, mutta tärkeintä sarjassa ovat sen hahmot, jotka on kirjoitettu niin hyvin, että heitä tulee ikävä kausien välisellä tauolla. Kerrankin useaa transsukupuolista hahmoa esittää transsukupuolinen näyttelijä eikä tunnettu cis-nainen tai -mies.
Ilahduttavaa on myös se, että vaikka sarja keskittyy sorrettuihin alakulttuureihin, se ei ole pelkkää kärsimystä ja traagisia. Ei edes, vaikka Pose sijoittuu 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen AIDS-epidemian aikaan. Toki nämä asiat ovat vahvasti esillä, mutta sarjan ydin on silti elämisessä, ei kuolemassa ja tragediassa. Pose kertoo ja yhteisön, eli itse valitun perheen keskinäisistä suhteista ja kaikesta mitä siihen kuuluu: riidoista ja välirikoista toki, mutta ennen kaikkea unelmista, läheisten tukemisesta ja rakkaudesta.
Posea voi katsoa kaksi kautta lähes kokonaan HBO Nordicilta tai ensimmäisen kauden Netflixistä.
5
Kun järvivesi on liian kylmää, kun ei halua tuulisena päivänä kohdata aallokkoa, tai haluaa mitata uintiaan uima-altaan radan pituuksien mukaan, on maauimala pelastus. Onneksi sellainen löytyy Tampereen Kalevasta.
Altaiden veden lämpötila on yli 25-asteista, joten maauimalassa kelpaa hyvin uida kolealla sadesäälläkin. Altaita on neljä: lastenallas, kahluuallas, hyppyallas ja 50 metrin allas. Ympärillä on runsaasti lepotuoleja, laaja nurmikkoalue ja piknik-pöytiä oleskeluun. Hintakin on ihan kohtuullinen (esim. aikuisilta 5,50 euroa), eikä jonossa tarvitse, seistä jos maksaa käynnin matkakortin arvolla.
Yhden toiveen kuitenkin esittäisin: lisää roskakoreja, jotta altaat ja niiden ympäristö eivät kärsisi lokki-invaasiosta. Sitten tietysti sellaisia ruokailijoita, jotka myös vievät roskansa roskakoriin.
Pientä kauneusvirhettä lukuun ottamatta maauimala on todella tervetullut lisä kaupunkiin.
Riikka Oksanen
