1

Ilahduttavaa, että tällä palstalla on jo ehditty kehua Pat Methenyä – hahmoa, jonka kuvien katselu herättää minussa samaa lämpöä kuin M. A. Nummisen, ja jossa ei ainakaan kuvien perusteella ole minkäänlaisia virheitä.

Muistelenpa siis vastineeksi Methenyn aseveljeä, pianisti-kosketinsoittaja Lyle Maysia, joka menehtyi vain 66-vuotiaana helmikuun alussa. Hän ei ehkä ollut kuvissa samanlainen äärimmäinen nautiskelija kuin Metheny, mutta musiikillisesti hän jos kuka ymmärsi, mistä nautiskelussa on soittohommissa kyse.

Harva musiikkiasia on nimittäin liikuttanut minua yhtä paljon kuin Lyle Maysin pianonsoitto The Pat Metheny Groupin debyyttialbumilla vuodelta 1978. Maysin raikas ja polveileva soitto ehtii levyllä joka paikkaan olematta kuitenkaan liian tungettelevaa. Näin on siksi, koska se on kepeää, ilmavaa ja täysin vastaansanomattoman kaunista. San Lorenzossa se saa kuulaasti helmeilevän välisoiton paikan, Lone Jackissa Mays taasen pääsee puolestaan kaahaamaan kirpeämmin. Soitossa kuitenkin säilyy herkkyys ja uskomaton draaman sekä kerronnallisuuden tyylitaju. Soitto on proosarunoutta, kevättuulessa hulmuavaa samettia.

Samanlaista neroutta Mays esittelee myös hänen ja Methenyn yhteislevyllä As Falls Wichita, So Falls Wichita Falls sekä nimettömällä debyyttialbumillaan. Hänen Wii Sports -tunnarilta kuulostavaa synasoundiaan en ole osannut paikantaa minnekään muualle kuin kolme vuosikymmentä myöhemmin tulleisiin videopeleihin, mutta kirkkaassa soundissa on jonkinlaista sadunomaista leikkisyyttä ja vehreää fantasia-amerikkaa: siinä aaltoilevat sydänmaan viljapellot ja luoteen uljaat havumetsät.

Visuaalista, vahvatunnelmaista ja uskomattoman kaunista soittoa. Nero, joka jäi monien household-nimien taakse täysin perusteetta.

2

Lähdin pitkällisen pohdinnan jälkeen autoilemaan koronaa karkuun Lounais-Suomen halki ystäväni luo, ikään kuin kuvitellen, että Satakunnan sydämessä saisi osakseen vähemmän hysteriaa ja kuumotusta ja pääsisi muutenkin riskialueelta pois.

Silti tuntui, että maailman voimasuhteetkin olisivat halunneet minun jäävän kotiin. Vantaalla alkanut rankkasade oli Forssaan mennessä yltynyt jo harvinaisen ilkeäksi räntäpuuroksi. Keskiviiva oli hukassa ja tien ääriviivat saattoi tunnistaa juuri ja juuri aurausviitoista.

Laitoin Edu Kettusta soimaan lohtumusiikiksi. Se oli hyvä ratkaisu. Edun musiikki toi turvallisuuden tunteen: hänen hahmossaan on sellaista hiljaista etäisen sukulaismiehen nuhjuisen romanttista optimismia, joka saa uskomaan, että olen turvassa ainakin näiden peltiovien sisällä. Tien ylle nojautuva kallioleikkauskin alkoi tuntua kodikkaalta.

”Kaikki on hyvin, ollaan voitolla vielä”, Edu laulaa, kun Nesteen valot sujahtavat ohi pilkkopimeässä. Väistämättäkin päädyn romantisoimaan asemaani sinällään hyvinkin vakavassa tilanteessa: täällä minä desperado ajan hyvin poikkeuksellisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa pois riskialueelta kuvitellen olevani jokin maailmanloppuelokuvan hahmo.

Saavun Nissanillani Forssan Autokeitaalle, ostan energiajuoman ja Hesen juustoveken. Sama viehättävä naismyyjä palvelee minua sekä myymälän että Hesen tiskillä. Tilanne huvittaa meitä molempia. Hymyilemme toisillemme kulmien alta vaivaantuneesti mutta samalla empaattisesti ja small talkaamme hätäisesti viitaten itse tilanteeseen.

Ulkona tulee räntää. Huomaan olevani valtavien rekkojen saartama. ”Kaukokiidon haalareissa / joiden kuosissa jo kiiltää vähiin käyvä ikuisuus / jalostunut arvokkuus edessä vääjäämättömän”, Edu laulaa.

Huoltoasemista, rekoista ja maanteistä on moni laulanut. Kukaan ei kuitenkaan kiteytä noiden tilojen jäyhää romantiikkaa ja melankoliaa yhtä pakahduttavan kauniisti kuin Edu Kettunen.

3

Huomaan toisinaan romantisoivani ”tavallisuutta”. Näin on kenties siksikin, että se tuntuu itselleni niin vieraalta. Myönnän olevani marginaali-ihminen, jonka työnkuva on epätyypillinen, musiikkimaku omituinen ja ajatusmaailma ehkä jostakin ”valtavirrasta” poikkeava.

Ei siinä sen kummempaa, mutta välillä tulee pohtineeksi, olisiko elämä jotenkin siedettävämpää, jos olisi päätynyt tekemään elämässään ”tavallisempia” asioita. I wanna live like common people, I wanna do whatever the common people do!

Onneksi kipuiluani on tullut lohduttamaan Instagram-tili Ordinarypeoplememes. Sen hillitön hahmogalleria ilahduttaa minua päivästä toiseen!

Sivulla lähinnä yhdistellään kankeasti pönöttäviä ”tavallisten ihmisten” potrettivalokuvia sekä lauseita, joita kuvissa olevat ihmiset saattaisivat käyttää. Yhdistelmä ei välttämättä naurata ketään, mutta minua tällainen arkipäivän absurdius ilahduttaa kovasti. Voin melkein kuulla korvissani, kun siistiin jakkupukuun sekä helmikaulakoruun sonnustautunut tupeerattu rouva lausuu jotain äärimmäisen latteaa kuten ”hummerinne tässä ravintolassa ovat erinomaisia” tai ”olen ymmärtänyt yrittää jazzia, mutta mikseivät he soita koskaan niitä oikeita nuotteja”.

Ordinarypeoplememes on normcore 2.0; hassuttelu, josta kaikki itsetietoisuuden ripekin on riisuttu. Se on täyttä ”itseään”, ja juuri siksi niin hykerryttävä.

4

Vaikeinakin aikoina tarvitaan huumoria. Sitä on tuonut koronalta suojautuvaa käsienpesua agitoiva Wash Your Lyrics -työkalu. Sen avulla kuka tahansa voi generoida itselleen suosikkikappaleensa (kunhan se löytyy sanoituspalvelu Geniusin tietokannasta), jonka tahtiin voi sitten pestä käsiään.

Koska olen humoristi, olen ensisijaisesti nauttinut hassutteluvastauksista palveluun. Kukapa meistä ei haluaisi jynssätä käsiään lauleskelemalla Pokémonin tunnaria tai Terveiden käsien klassikkoa Pissaa & paskaa.

5

Tiesitkö, että ”maailman ainoalla ihmisellä jota Trump ei voi erottaa”, eli varapresidentti Mike Pencellä on lemmikkikani nimeltä Marlon Bundo? No nyt tiedät! Jos tämä ei ole sinusta ”parasta juuri nyt”, niin en tiedä, mikä sitten on!

Mikael Mattila