Roger Ballen: Head Inside Shirt (2001) / Mimicry (2005).

1

Sōseki Natsume on yksi Japanin modernin kirjallisuuden tunnetuimpia nimiä, vaikka suomeksi häneltä on aiemmin ilmestynyt vain yksi teos: Kokoro, Tammen kustantamana (1985) ja Kai Niemisen suomennoksena. Onneksi Teos on nyt paikannut vajetta suomennoksissa julkaisemalla kokoelman Unta kymmenen yötä ja muita tarinoita – suomentajana tällä kertaa Aleksi Järvelä.

Tarinat ovat lyhyitä, runollisia, ja kiehtovia. Etenkin kuudennen yön kuvaus Unkei-kuvanveistäjän työn ihailusta jäi mieleeni, miten kertoja vaikuttui Unkein työskentelystä ja minä lukijana kertojan kuvauksesta. Kyseisessä tarinassa tulee myös hyvin ilmi Järvelän jälkisanoissaan kuvaama Japanin uuden identiteetin etsiminen ja idän ja lännen yhteensovittaminen Meiji-aikakaudella (1868–1912), joka oli toistuva teema Sōsekin töissä; Meiji-ajan puusta ei enää saa veistettyä Kamakura-kauden (1185–1333) Japania suojelleita henkiä. Sōseki myös vietti kaksi vuotta Lontoossa 1900-luvun alussa, ja pienet tuokiokuvat vieraan kaupungin nostattamista tunteista ovat lumoavia ja mielenkiintoisia.

2

Suurimman osan ajasta Instagram-mainokset lähinnä kiukuttavat ja ärsyttävät, mutta joskus niistä on jotain hyötyä. Näin kävi keväällä, kun näin klipin biisistä Summer All the Time. Biisi pääsi heti lempibiisieni listalle ja bändi – The Spacewalkers FFEATCOPO eli Foundation For Extraterrestrial Exploration And The Circumvention Of Planned Obsolescence – jäi silmälläpidettäviin.

Vihdoin viime perjantaina Spacewalkersin albumi Pacifica julkaistiin: 50 minuuttia pehmeää mutta voimakasta ja puhuttelevaa eksistentiaalistista poppia, nostalgiaa lapsuutta kohtaan, pelkoa siitä, että kaikki muuttuu ja mikään ei pysy samana.

3

Wim Wendersin Berliinin taivaan alla on ollut suosikkileffani (tai vähintään yksi niistä) jo vuosia, mutta Wendersin muuhun tuotantoon tutustuminen on jäänyt lähinnä suunnitelmien tasolle.

Viikonloppuna otin itseäni niskasta kiinni ja katsoin vihdoin Paris, Texas -elokuvan (1984), jonka hehkutukselta en ole voinut välttyä. Tiesin siis, että kyseessä on mestariteos, mutta en osannut odottaa sitä, kuinka loputtoman surullinen elokuva on! Läpi elokuvan kulki äärettömän melankolinen pohjavire, joka sai useamman kerran lähes itkun partaalle.

Ry Cooderin musiikki vain vahvistaa tunnelmaa cowboysta, joka on eksynyt kauas villin lännen luonnosta amerikkalaiseen lähiöön ja suurkaupunkiin, jonne ei kuitenkaan kuulu. Leffa on klassikko syystäkin.

4

Maanantaina ranskalainen artisti Pomme teki ensiesiintymisensä Suomessa loppuunmyydyllä keikalla Helsingin On the Rocksissa. Ranskan vuoden 2021 naisartistiksi valittu Pomme tunnetaan herkistä kappaleista folk- ja chanson-vaikutteilla, sekä lumoavista live-esiintymisistä harpun kanssa, yleisöön vahvan yhteyden luoden. Maanantain perusteella allekirjoitan tämän täysin!

Eikä lämppärinä toiminut kanadalainen Safia Nolin jäänyt yhtään Pommen varjoon – vaikka toki voi arvata, että suomalaiset pitävät tummansävyisistä surullisista biiseistä, ihan sama millä kielellä niitä lauletaan.

5

Tuntuu hieman oudolta laittaa parasta juuri nyt -palstalle maininta taidenäyttelystä, joka sai aikaan fyysistä epämukavuutta ja ahdistusta, mutta toisaalta paras taide on juuri tunteita herättävää ja mieleenpainuvaa.

Tallinnan Fotografiskassa on (26.1.2024 asti) Roger Ballenin näyttely, joka kattaa artistin teoksia noin 50 vuoden ajalta. Teokset – joissa esiintyy muun muassa rottia, täytettyjä eläimiä ja outo laakso -ilmiöstä muistuttavia nukkeja – ovat vainoavia ja häiritseviä. Mitään niistä en haluaisi seinälleni vaikka maksettaisiin, mutta näyttely on kyllä näkemisen arvoinen.

Elsa Lindström

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua