Kuvat: Teos / Moebius / Kosmos

1

Minun on mahdotonta vastata kysymykseen: kuka on lempikirjailijasi? Jos minut nyt kuitenkin kirveellä uhaten sellaiseen vaadittaisiin vastaamaan, niin ehkä sanoisin, että Ursula K. Le Guin (1929–2018). En ole vielä ehtinyt pitkällekään hänen novellikokoelmassaan Kompassiruusu (Moebius, 2024), mutta jo alusta huokuu sellainen hänen muustakin tuotannostaan tuttu ajatuksen kirkkaus, kuvittelemisen vapaus ja yhteiskunnallinen ymmärrys, että harva sellaiseen pystyy. Le Guinin lukeminen antaa toivoa, koska se muistuttaa, että aina on uusia kulmia, joista katsoa asioita. Ennen kaikkea se kuitenkin on ihan vain upeaa kirjallisuutta, joka kestää aikaa ja maailman muutoksia.

2

Timo Miettinen ei voittanut teoksellaan Demokratian aika (Teos, 2024) tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoa. Ei ihme, sillä häntä ei asetettu ehdolle. Kuten on jo monessa paikassa todettu: olisi pitänyt laittaa!

Jo hänen edellinen teoksensa Eurooppa (Teos, 2021) oli aivan mahtava ja uusin näyttää olevan parempi. Miettinen tutkii ja ajattelee perusteellisesti ja kirjoittaa hyvin niin kirjoissaan kuin lehtikirjoittelussaan. Hän tuo aitoa, merkittävää lisäarvoa yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Siitäkin on jo puhuttu, että ovatko Finlandia-ehdokkaiden valinnan kriteerit ihan kohdallaan. Voittaja-teosta, Sofia Tawastin ja Riikka Leinosen kirjaa Suuri valhe vammaisuudesta (Tammi, 2024) en ole lukenut, mutta ehdokkaista esimerkiksi Kimmo Ohtosen Tunturikettu (Otava, 2024) oli poikkeuksellisen kiinnostavasta aiheestaan huolimatta todella huono kirja. Sehän väittää kertovansa uhanalaisesta naalista, lajin historiasta, pohjoisen historiasta ja lopulta luontokadosta sekä ilmastomuutoksesta. Ohtonen on kirjoittanut silti kirjan enemmän itsestään ja sankaruudestaan. Oli outoa nostaa se ehdolle.

Ehdokkaana myös ollut Salla Vuorikosken Sanna Marin – Poikkeuksellinen pääministeri (WSOY, 2024) on epäilemättä hyvä kirja, mutta tässä vaiheessa on aivan mahdoton sanoa, kestääkö se lainkaan aikaa. Ja kyllä kai sellaistakin palkittavalta voisi edellyttää.

3

Katri Ylisen Saatanallinen paniikki (Kosmos, 2024) on Ylisen tutkimusmatka saatananpalvontaan ja sen herättämiin reaktioihin yhteiskunnassa. Hän aloittaa sen muistelemalla 1990-luvulla vellonutta moraalipaniikkia saatananpalvonnan ympärillä ja etenee siitä sekä saatananpalvonnan että satanismin salonkikelpoistuneisiin muotoihin. Lisäksi tietysti sivutaan tahatonta komiikkaa pursuilevaa black metal -skeneä. Tutustumassa käydään myös aidosti synkkiin, usein äärioikeistoon kytkeytyviin rikollisiin virtauksiin. Niitäkin on.

Ylisen humoristinen ja heittäytyvä tyyli toimii aiheen käsittelyssä yllättävän hyvin ja hän on tehnyt perusteellista työtä. Teos poukkoilee vähän sinne ja tänne eikä sisäinen johdonmukaisuus aina ole ihan huipussaan, mutta kirja on silti todella hyvä. Lukeminen on monessa kohtaa kuin Viisikkoa lukisi. Ylinen punoo kirjaansa tiettyä dekkarimaisuutta ja lisäksi nälkä tulee kun hän kuvailee osapuilleen jokaisen tekemänsä haastattelun yhteydessä, kuinka hänen tuomiaan kanelipullia syödään.

4

Joensuulainen Bereniken hiukset, josta joskus jo kirjoitinkin on julkaissut mainion levyn. Livenä poppoo on erinomainen, mutta en ollut erityisen vakuuttunut, että se toimisi levyllä. Se toimii! Musiikkiaan he kuvailevat fuusioräpiksi, jossa progemusiikkiainekset sekoittuvat rokkiin ja räppiin. Folk-vaikutteitakin riittää.

Parempien aikojen odotusta (Luova, 2024) ei mene liian pahasti progeksi kuin muutamassa kohtaa ja se räppikin virtaa oikein hyvin. Sanomaa annostellaan sopivasti.

5

Rokumentti-festivaalilla sain vihdoin katsotuksi huhtikuussa ensi-iltansa saaneen Civil Warin. Se on suorasukaisen brutaali elokuva. Yhdysvallat on vajonnut sisällisotaan, johon johtaneita syitä ei avata. Tapahtumien keskellä toimittajajoukko matkaa haastattelemaan presidenttiä ja kaikenlaista kauheaa sattuu ja tapahtuu. Niin sota kuin sotajournalismikin jäävät elokuvassa kokonaan vaille glooriaa ja sankaruuden auraa. Toimittajien syyt syöksyä veren ja kauhun keskelle ovat itse kullakin enemmän tai vähemmän arveluttavia. Tai jos eivät alkujaan olleet, ovat idealistiset ajatukset karisseet. Touhu näyttäytyy synkkänä ja mielettömänä, vaikka päihteet sentään tuovat vähän lohtua.

Äänimaailma rakentaa tunnelmaa vahvasti. Aseet ja muut sodan äänet kuulostavat vain ja ainoastaan ilkeiltä ja inhottavilta ja niiden volyymia on käännetty tahallaan kohti kaakkoa pikkuisen liikaa. Erityisen rajulta elokuvan katsominen tuntuu tässä ajassa, kun Yhdysvalloissa demokraattiset instituutiot ja oikeusvaltio ihan oikeasti natisevat liitoksissaan eikä ole erityisiä takeita siitä, että ne kestävät Donald Trumpin hallintoa.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua