Parasta juuri nyt (11.11.2022): Olli Sinivaara, Pummi, (melkein) Kaikki minusta, Anna Wildrosen maailmat, Wilmar Silva de Andrade

11.11.2022
pummi accattone ita 636d5fd4aba18

Pummin pääosassa nähdään Franco Citti (vas.). Kuva: Arco Film / Yle

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat.

1

Mikko Saari kirjoittaa Kulttuuritoimituksessa Olli Sinivaaran teoksesta Puut (Teos, 2021) hienosti. Runokirja on niin hyvä, että haluan jatkaa: Puut on rauhaisa, pitkä meditaatio.

Sinivaaran teksti on täynnä tavallisia, visuaalisia sanoja, ikään kuin häpeämättömän vanhanaikaisesti hyväksyttyinä. Runot eivät briljeeraa eivätkä myöskään etsiydy luonnontieteelliseen terminologiaan.

Sanat levittäytyvät juuri odotuksenmukaisin nyanssein, tavanomaisin hohdokkuuksin, toistoin. Lauseet kaivautuvat metsän näkyihin ja peittoon, tietäen vuodenajat, tietäen kasvikunnan perussanaston, mutta ei juuri muuta. Tekstiin on helppo samaistua.

Liike heiluvissa väristöissä tuo näkyviin muotoja aavemaisesti: ne ovat väistyvää, liikkeen muovaamaa näköalaa.

Vihreä kuolee vastavärikseen: ”vihreän verijäljet maan peittona”. Kaikki lahoaa, vaipuu, mutta liikkuu taas uutta kohti. Metsä puineen on uusiutuva, katoava ja haihtuva, uudestisyntyvä.

Paljon vanhempi on puiden ikä kuin ihmislajin, jonka edustaja tässä kirjassa on tuota pientä iäisyyttä aistimassa.

2

Pier Paolo Pasolinin Pummi (1961) on uskomattoman raikas, amatöörinäyttelijöiden kanssa tehty filmi. Se oli Pasolinin esikoiselokuva ja herätti pahennusta ja ristiriitoja.

Elokuvan voi katsoa jatkavan kriittisesti italialaista neorealismin perinnettä. Fellinin Vetelehtijät, De Sican Polkupyörävaras ja Viscontin Maa järisee tulevat paikoin mieleen, jopa viittauksin.

Köyhyys on kuvattu sekä realistisesti että sydämellisesti. Tyylilaji on sukua myös Bunuelin filmille Los Olvidados – säälikää heitä.

Bachin Matteus-passion käyttäminen taustamusiikkina vaikuttaa viittaavan radikaaliin tulkintaan Jeesuksesta, mikä huipentui Pasolinin myöhemmässä elokuvassa Matteuksen evankeliumi (1964).

Pummin loistava kuvallinen kerronta lähenee dokumentaarista tyyliä. Tuskin missään filmissä on nähty yhtä lailla kauneutta karkeudessa kuin tässä.

Pummi katsottavissa Yle Areenassa.

3

Lari Halme heittäytyy monologisooloon yhdessä puolisonsa Marika Vapaavuoren kanssa käsikirjoittamassaan (melkein) Kaikki minusta -esityksessä. Loistavana näyttelijänä Halme onnistuu pitämään monologin elävänä ja näyttämön hallussaan. Hän myös venyy moneen suuntaan, vaihtaa roolia esittäen useita henkilöitä keskustelemassa keskenään.

Paradoksaalisesti esitys on vaikuttavimmillaan kaikkein hitaimpien kohtausten aikana, kuten näyttelijän roolityön identiteettiä käsittelevässä osuudessa. Muutenkin hidastukset ja tauotukset tehostavat ilmaisun voimaa.

Lisää esityksiä helmikuussa 2023 Tampereen Tuulensuun Palatsissa.

Lue Päivi Vasaran kirjoittama Lari Halmeen haastattelu täältä ja Irmeli Heliön kirjoittama arvostelu esityksestä täältä.

4

Kuvataitelija Pirkko Toiviainen alias Anna WildRose on tehnyt elämästään pienoisnäytelmän Anna WildRosen maailmat. Se on musikaalin ja varieteen välimuoto: laulut vievät tarinaa eteenpäin. Tuula Väisäsen käsikirjoittama konsepti on tiivis ja Seija Hurskainen, Jesi Blomgren ja Aki Virta ihastuttavat ja vakuuttavat. On hämmästyttävää lukea, että Pirkko Toiviainen on säveltänyt ja sanoittanut kuultavat laulut 1980-luvulla. Esitys on hänen elämäntarinansa, matka taiteilijaksi.

Tampereen Laikun Musiikkisali toimi näyttämönä mainiosti. Täytynee googlata, missä esityksen vielä voi nähdä.

5

Brasilialaista Wilmar Silva de Andradea on vaikea sijoittaa aikaisemman runouden kenttään. Toisaalta hänen runoutensa on minähuutoa, lähes Walt Whitmanin tapaan, tai beatrunouden syvimpien purkautumisrunojen rinnakkaislyriikkana.

Säröjä purppuranpunaisessa järvessä -teoksen (Aviador, 2015) kustantaja Vesa Tompuri kirjoittaa jälkisanoissa sen olevan ”surrealistinen rakkaudentunnustus Silvan kasvuympäristölle ja Brasilian luonnolle”. Runoelmaa kannattaa väsymätön eroottinen hinku ja hurmio, ja se on myös maagisen realismin sukua.

Ennen kaikkea on kyse esitettävästä runoudesta. Portugalinkielinen alkuperäisteksti tarjoaa hakkaavan rytmisenä resitatiivisen esittämispohjan, jota Tarja Härkösen tarkka suomennos ei ole tietenkään yrittänyt tavoittaa. Jollain maagisella tavalla suomalainen versio kuitenkin asettuu ja löytää omaan rytmiinsä, vaikka paikoin sanojen pituudet mutkittelevat oikukkaasti.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua