Kuvat: Basam / Tuuma / Atena

1

Taina Niemelän kirjailijanimellä Ansa Kaalama kirjoittama rankka ja puhutteleva matkakertomus Yön siipiväli (Tuuma, 2023) herättää monenlaisia ajatuksia. Kirjan esitietojen mukaan kirjailija ”päätyi uteliaisuuden ajamana maailmalle sellaisella vimmalla, ettei voinut estää kietoutumistaan tapahtumiin”.

Ranskasta paperittomien leiristä matka jatkuu Afganistaniin sekä kurdialueille Syyrian ja Turkin rajaseuduille. Ja miksi ihmeessä? Siihen Kaalama ei edes yritä antaa selkeää, johdonmukaista vastausta. Oli pakko mennä.

Esseissä on välitöntä hengenvaaraa, lain ulkopuolella elämistä ja sairastelua olosuhteissa, jossa ei kannattaisi sairastaa. Siinä on rakkautta, pelkoa, vihan kohtaamista sekä pinnan alta lopulta aina kuoriutuva ihmisyyden kauneus. Esimerkiksi ranskalaisen poliisin järjestelmällinen rasismi ja julmuus järkyttävät.

Eurooppalaisesta syvään juurtuneesta rakenteellisesta rasismista piirtyy hyytävä kuva. Samoin järkyttää diktatuuriksi valuvan Turkin peli, jossa se toisella kädellä ”taistelee terrorismia vastaan” ja toisella tukee ja mahdollistaa ISISin toimintaa. Synkkä on myös kuva Afganistanin julmasta ja äärikonservatiivisesta setämieshallinnosta.

On tärkeää huomata, että Yön siipiväli ei ole journalismia, mutta se ei vähennä esseiden arvoa. Pitikö sinne mennä tämä kaikki kokemaan? Yleisesti ottaen ei missään nimessä, mutta Niemelän oli ilmeisesti pakko. Ymmärrän ja en ymmärrä.

2

Toimittaja Outi Salovaara matkustaa kirjassaan Matkalla kadonneessa maailmassa – Neuvostoliiton perillisten jäljillä (Atena, 2023) entisen Neuvostoliiton alueella välineenään tutkivan journalistin uteliaisuus ja harjaantuminen havainnointiin. Kohteina on Turkmenistanin, Abhasian ja Kazakhstanin kaltaisia maita ja alueita sekä esimerkiksi Venäjän Karjala.

Salovaara kirjoittaa hyvin, napakasti ja täsmällisesti. Lopputulos on tavattoman kiinnostavaa luettavaa, sillä hän päätyy reissuillaan kiinnostaviin tilanteisiin ja hyvin outoihin paikkoihin. Esimerkiksi apinainstituutti Abhasiassa henkii sellaista postapokalyptista kummallisuutta, että tunnelma on kuin tieteisfiktiossa.

Mitään yksiselitteistä saati lopullista hän ei sano, mutta sekä Neuvostoliiton että tämän hetken Venäjän diktatuurien varjo näkyy tavalla tai toisella kaikissa hänen matkakohteissaan. Kun asuu kaupungissa ja maassa, jolla on yhteistä rajaa Venäjän kanssa, saa kirja vielä hiukan syvemmän merkityksen. Kantavat ne varjot tännekin.

3

Aika Tartossa (Enostone, 2023) on yllättävä, kiehtova ja kaunis pieni kirja. Näyttelijä, käsikirjoittaja Jukka Moskuvaaran ja kirjailija, lavarunotoimija Hanna Rentolan yhdessä kirjoittama teos yhdentoista päivän oleskelusta Tartossa on näkyvästi yhteiskirjoittamisen eksperimentti ja teoksen kohderyhmää on siksi vaikea täsmällisesti määrittää.

Kirjan rakenne on rehellisesti sanottuna outo. Samalla se vie kuitenkin mennessään, ja pyöräilyt sekä tapaamiset ympäri kaunista Tarton kaupunkia ovat kiehtovaa luettavaa. Kirjoittajaparin dynamiikka toimii lopulta hyvin.

Teoksen sitominen sattumanvaraisiin poimintoihin tarttolaisrunoilija Jaan Kaplinskin runoista on hauska ratkaisu, joka välillä perustelee itsensä hyvin ja välillä jättää ilmaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mukaan tulee myös aivan mahtavan absurdi ja silti rakastettava ote, kun kirjan huipennukseksi muodostuu matka Värskan mineraalivesitehtaalle Tarton lähellä. Se on kaksikolle – etenkin Moskuvaaralle – pyhiinvaellus.

4

Joensuulaisen, entisestä Enon kunnasta lähtöjään olevan sirkustaiteilija ja runoilija Miika Nuutisen esikoisromaani Villi itä (Basam, 2023) on matkakertomus, jossa ei maantieteellisesti mennä kauas, mutta kauas metsään, syviin vesiin ja pettävälle suolle kuitenkin. Syvälle sieluun, jos sellaisen olemassaoloon uskoo.

Romaani on matkakertomus retkiltä pääasiassa pohjoiskarjalaisissa metsissä, juottoloissa, vesillä ja soilla. Aikuistumistaan kohti kulkeva kolmikymppinen miesporukka on ”itsevarmoja metsässä, kun ketään viranomaista, työnantajaa tai naista ei ollut lähettyvillä”. Teos tuntuu piirtävän syrjäseudun nuoresta miehestä jonkinlaisen myötätuntoisen kompromissin, jossa sovitellaan yhteen yksilön herkkyyttä ja ylisukupolvisia miehuuden vaatimuksia – jos nyt ei rakentavalla, niin kuitenkin väkivallattomalla ja melko vähän itsetuhoisella tavalla.

Nuutisen kieli on hallitun kaunista ja soljuu eteenpäin lempeästi myös silloin, kun puhutaan suunnattoman raskaista asioista. Teoksen humoristisuus ei ole vitsailua vaan ihmisen kuvaamista hellävaraisen rehellisesti. Niin kutsutun luontoyhteyden välttämättömyys ihmiselle on yksi romaania kannattelevista teemoista.

5

Joensuulainen toimittaja, kirjailija ja muusikko Suonna Kononen on perinjuurin paatunut nostalgikko. Sitä henkii myös hänen viimeisin teoksensa Jokisaarnat – Kirjallisia melontoja (Reuna, 2023).

Olen hyvin nostalgiakriittinen ja välillä Konosen sumeilematon kaipuu myyttiseen menneeseen melkein raivostuttaa, mutta samalla se on vastustamattoman kaunista. Kononen on nimittäin myös läpipaatunut romantikko. Kononen ei tee nostalgiastaan dogmia saati politiikkaa, onpahan vain sellainen änkyrä ja ilmaisee sen hyvin.

Jokisaarnat on viipyilevää, leppoisaa pohdiskelua, jonka lukemisesta tulee hyvä mieli. Välillä puhutaan kovaa asiaa, välillä vähän niitä näitä. Kaikki nivoutuu vaikuttavaksi kokonaisuudeksi, joka etenee samalla rauhallisella varmuudella kuin kokeneen melojan kajakki virrassa. Jos valitsee äänikirjan, saa kylkiäisenä vielä Konosen ilahduttavan, omaleimaisen tavan lukea – ja välillä laulaa – kirjansa.

Lue myös Jukka Ahtelan Kulttuuritoimitukseen teoksesta kirjoittama arvio.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua