1

Olen saanut viime vuosina osallistua kirjallisuuspiiriin. Tämä tarkoittaa sellaista mukavaa porukkaa, jossa voi itseään sivistyneemmiltä vähän oppia, mitä kirjallisuudessa tapahtuu. Tulee silloin tällöin itsekin luettua joku tuoreeltaan ilmestynyt romaani. Viiniäkin sopii juoda.

Meidän kerhomme ei ole kokoontunut karanteenikaudella. Jotain keskusteluja on kai ollut seuraavasta kirjasta. En ole ollut aktiivinen. Viiniä olen toki kannatuksen vuoksi juonut. Samalla olen huomannut, vähän yllättäenkin, että nykykirjallisuus edelleen kiinnostaa.

Täsmälääke kirjallisuuskeskustelun puutteeseen on viime viikkoina löytynyt Pienestä karanteenikirjakerhosta. PKK on toimittaja Taru Torikan kerran viikossa ilmestyvä kirjallisuus-podcast, jossa hän keskustelee valittujen kirjailijoiden kanssa kevään uutuuskirjoista.

Kolmessa jo ilmestyneessä jaksossa äänessä ovat Tommi Melender, Anu Kaaja ja Philip Teir. Aiemmin Radio Helsingissä Suurta hesalaista kirjakerhoa vetänyt Torikka luo keskusteluille onnistuneen epämuodollisen tunnelman, jossa tekstien merkityksiä pohditaan yhdessä. Intoilun ja hihittelyn lomassa luodataan tarkkasilmäisesti laajempia yhteiskunnallisia yhteyksiä.

Olen tähän mennessä kuunnellut podcastia lähinnä juoksulenkillä. Pienen karanteenikirjakerhon seurassa voisi varmasti myös juoda viiniä. Ehkä kokeilen tätä ensi tiistaina.

Pieni karanteenikirjakerho Soundcloudissa.

2

The Happy Reader on poikkeuksellinen kirjallisuuslehti. Nimensä mukaisesti se on kiinnostuneempi lukijoista kuin kirjailijoista. Tai siis on se tietenkin kiinnostunut kirjailijoistakin, mutta vähintään yhtä paljon siitä, mitä nämä lukevat kuin siitä mitä kirjoittavat.

Lehden uusimman numeron kansijutussa lontoolainen muotisuunnittelija Grace Wales Bonner keskustelee lukukokemuksistaan nigerialaissyntyisen kirjailija Ben Okrin kanssa. Ihanan pitkässä dialogissa käydään läpi muun muassa kasvamista kirjojen parissa ja kirjallisuuden vaikutusta Bonnerin suunnittelemiin mallistoihin.

Yksittäinen The Happy Readerin numero sisältää kirjavan kokoelman esseitä, haastatteluja, arvioita, runoja ja novelleita. Aiempien numeroiden pääjutuissa lukumieltymyksistään ovat kertoneen muun muassa Jarvis Cocker, Grimes, Ethan Hawke ja Kristin Scott Thomas. Uusimmassa numerossa kauden kirjana luetaan Joris-Karl Huysmansin dekadenttia Against Nature -romaania vuodelta 1884.

3

Laadukkaiden dokumenttielokuvien katsominen on digitaalisten jakelukanavien arkipäiväistymisen myötä helpompaa kuin koskaan. Enää ei tarvitse vääntäytyä festivaaleille tai tihrustaa kotioloissa kulunutta VHS-kopiota, kun hyvää katsottavaa valikoivaankin makuun löytyy muutamalla napinpainalluksella.

Taiteilija Jeremy Deller tunnetaan muun muassa käsitetaiteellisista hankkeistaan ja installaatioistaan. Youtubesta löytyvässä tunnin mittaisessa dokumentissa Everybody In The Place – An Incomplete History of Britain 1984–1992 (2019) Deller pohtii brittiläisen työväenluokan ja elektronisen musiikin yhteyksiä rave-kulttuurin kehyksessä.

Elokuva asettaa katsojansa seuraamaan lontoolaisten lukiolaisten yhteiskuntaopintuntia, johon Deller saapuu kertomaan brittiyhteiskuntaa 1980-luvulla kohdanneista poliittisista ja sosiaalista muutoksista. Samalla vaivattomuudella kuin Deller kytkee acid housen elektronisen musiikin aiempiin vuosikymmeniin hän osoittaa yhteydet warehouse-kulttuurin ja muutamia vuosia aiemmin tapahtuneen kaivostyöläisten lakon välillä.

Dokumentti on myös pedagogisesti innostava. Vaikka jotkin Dellerin tulkinnoista ovat varsin spekulatiivisia, ne onnistuvat käynnistämään kiinnostavia keskusteluja 2000-luvulla syntyneiden nuorten kanssa.

4

En ole koskaan pelannut golfia. Tai miten sen nyt ottaa. Olen nimittäin vuosien mittaan pelannut lukemattomia golf-aiheisia tietokonepelejä. Tiger Woods PGA Tourin tapaiset elegantit simulaatiot ottavat monipuolisesti huomioon lajin nyanssit, mutta olen myös nauttinut yksinkertaisista ajantappajista, jotka muistuttavat enemmän ratagolfia tai biljardia.

Kööpenhaminalaisen Triband-studion What The Golf hakee inspiraationsa golfista, mutta vie pelin yllättäviin ja absurdeihin suuntiin. What The Golfissa ei aina lyödä palloa, vaan lipulle yritetään toimittaa milloin maila, milloin golfari. Joskus reikä väistää lähestyvää palloa tai toimii portaalina arkisia fysiikan lakeja hylkivään jatkokenttään.

Verkkosivuilta löytyvä mainoslause ”The golf game for people who hate golf” voisi ohjata tulkitsemaan peliä kevyeksi golf-parodiaksi. Hörähdyksiä on toki luvassa absurdin huumorin ystäville, mutta samalla What The Golf tuntuu paljastavan jotain olennaista peleistä ylipäätään. Vähän Katamary Damacyn tapaan sitä pelatessa huomaa, miten lähes mikä tahansa digitaalisen maailman elementti voi osoittautua tärkeäksi osaksi peliä. Kun sillä silmällä alkaa katsoa, golfia on kaikkialla.

5

Muistan karanteenikauden alkuvaiheessa tuskastuneeni kolumneihin, joissa julistettiin muilta kiireiltä vapautuvan ajan mahdollistavan kokonaan uusien taitojen opettelemisen tai vähintäänkin pöytälaatikkoprojektien viimeistelyn. Oma arki etäpalavereineen, kotikouluineen ja lapsenhoitovuoroineen ei ihan vastannut tätä mielikuvaa vapaan kulttuuritoiminnan onnelasta. Kun iltauutisista oli taas kerran kuunnellut valtioneuvoston viimeisimmät linjaukset, A-Studion aikana alkoi jo tulla uni silmään. Vaivattomimman reitin löytäminen sohvalta sänkyyn tuntui sopivan vaativalta itsensä kehittämisen projektilta.

Päivät murmelina ovat kuitenkin tehneet tehtävänsä. Useamman musiikkidokumentin katsottuani ja podcastin kuunneltuani olen löytänyt itseni pitkästä aikaa pianon äärestä. Toivelaulukirjojen selailun ohella olen katsellut parinkin verkkokurssin säestysvideoita, hakenut hiipivää groovea vasemman käden bassolinjoihin ja vähän laulanutkin. Teemallisena inspiraationa olen katsonut muun muassa Kyllä Jeeves hoitaa -sarjan musiikkipätkiä. Hugh Laurien pianovirtuositeettiin on matkaa, mutta Stephen Fryn toteava laulutyyli on jo aika hyvin hallussa.

Olli Sotamaa

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua