Kuvat: Anitta Vuorisola / Otava

1

Yksi parhaita viime aikojen äänikirjakokemuksiani on ollut Max Mannerin romaani Kadotettujen kahvila (Bazar, 2020). Se kertoo wieniläisen kahvilanpitäjäperheen tyttären, Kathi Schulzin selviytymisestä toisen maailmansodan natsimiehityksestä. Tarina on vetävästi kerrottu, Kathin elämäntarina kaunistelematon ja monivaiheinen; äärimmäisissä olosuhteissa ihminen ajautuu tekemään lähes mitä tahansa selviytyäkseen.

Tämän äänikirjan parasta antia on kuitenkin sen lukija, Seela Sella. Kun kuuntelin hänen keskittynyttä ja elävää luentaansa, ajattelin: minä rakastan Seela Sellaa. Hänen ilmaisunsa tulee aina ytimestä. Olen ollut jo kauan vakuuttunut, että hän on loistava esimerkki siitä, miten taide pitää ihmisen elävänä, vastaanottavaisena, maailmasta kiinnostuneena ja myös kiinnostavana.

Edes vuosien paino ei pääse nujertamaan ihmistä, joka kulkee läpi vuosien taide voimanlähteenään ja kilpenään. Taiteesta elävä ihminen ei luovuta, ei luudu eikä sammaloidu. Ainakaan kovin helposti.

2

Ennen kuin koronarajoitukset sulkivat ravintolat ja kahvilat, kävin kahviloissa lähes päivittäin. Kaltaiselleni pitkän linjan etätyöläiselle ne ovat pitkälti korvanneet sosiaalisen elämän ja työyhteisön läsnäolon. Kahvila ja kirja ovat olleet elämäni tärkeimmät mausteet. Nyt, kun kahviloissa ei pääse istuskelemaan, olo onkin ollut hieman puutunut.

Mutta oljenkorsi löytyi tästäkin: kahvilat, jotka myyvät kahvia ja syötävää ulos, noutoruokaperiaatteella. Pelkästään Tampereen kävelykadulta (siis Kuninkaankadulta) löytyy monta tällaista kahvilaa. Kävelykadulla hengaillen voin pitää turvallista välimatkaa lajitovereihin ja nauttia evääni. Säillä on toki arvaamaton vaikutus tähän nautintoon, eikä kirjanlukuhetkeä oikein saa yhdistettyä siihen.

Kahvin virkistämänä jaksan kuitenkin käväistä keskustan taidegallerioissa, jotka ovat avoinna erityisjärjestelyin: sisään otetaan enintään kuusi henkilöä kerrallaan. Ei maksa mitään, mutta taide antaa paljon.

3

”Minä pysyn ihmisenä”, toteaa kaveri sosiaalisessa mediassa kiittäessään lähikirjastonsa Vippi-hyllyä. Kahden viikon pikalainat ovat kirjastoista vielä saatavilla, vaikkei kirjastojen hyllyväleihin pääsekään vapaasti hipelöimään.

Pääkirjasto Metsossa esillä olevaa rajoitettua kirjavalikoimaa käyn itsekin vilkuilemassa useita kertoja viikossa (tietenkin käsidesin ja maskin turvin). Ilman kirjoja eläisin vedettömässä autiomaassa. En voisi kuvitella asuttavani olohuonetta (enkä mitään muutakaan huonetta) ilman kirjoja – tällaista ihannetta esittelevät sisustustrendien kehittelijät tuomitsen ehdottomasti tyhjän jauhajiksi.

Parhaillaan luen Vippi-lainaksi saamaani Marisha Rasi-Koskisen romaania REC, joka voitti sekä vuoden 2020 Tulenkantaja-palkinnon että vuoden 2021 Runeberg-palkinnon.

Tämä kirja on kuin matka, josta ei voi tietää, mihin kulkuvälineeseen ja paikkaan kertojan kyydissä seuraavaksi päätyy. Sen psykologinen ymmärrys on viiltävää, se tuottaa ajoittain kipua ja sattuvia oivalluksia. Motiiviksi hahmottuu kerronnan eri vaiheissa toistuva virke: ”Jos menee sisältä rikki varhaisessa teini-iässä, siihen ei kuole, mutta voi olla, ettei koskaan tule täysin ehjäksi.”

Niin, hyvä kaunokirjallisuus on keskeinen työkalu myös oman elämän palasten yhteensovittamiseen, kun on useampikin miksi ja miten tästä eteenpäin selvitettävänä.

REC ei syötä kaikkia salaisuuksiaan valmiiksi pureskeltuna lukijan tajuntaan, joten se kestäisi hyvin useammankin lukukerran. Ehkä tämä kirja pitää vielä ostaakin – sillä on merkittävää arvoa sanataiteena.

4

Kun olin lapsi, mieleeni porautuivat iäkkään, mukavan lämpimän naapurin mummon sanat: ”Vielä kun tästä talvesta selviäisi.” Jäin ihmettelemään, mikä talvessa oli hänelle erityisen raskasta. Sitten aloin huomata, että lähipiirin vanhukset sairastuivat vakavasti ja kuolivat helpommin talvella kuin kesällä. Tuli kohtalokkaita keuhkokuumeita, lonkkamurtumia ja sen sellaista.

Keski-iässä nuo naapurin Iita-mummon sanat palautuivat taas mieleeni. Aloin kokea etenkin loka-marraskuusta selviytymisen jonkinasteisena koettelemuksena, vuosi vuodelta se alkoi tuntua uhkaavammalta ylitettävältä. Kyse oli valottomuuden kestämisestä.

Joskus keskellä talvista pimeyttä juutuin Tampereen taidemuseolla pitkäksi aikaa videoteoksen ääreen vain siksi, että siihen oli kuvattu kesän vihreyttä ja valoa. Tuon teoksen äärellä havahduin huomaamaan, millainen valon nälkä minuun oli kerääntynyt. Ajatus edessä olevien pimeiden kuukausien määrästä ennen valon voittoa tuntui uuvuttavalta.

Varsinaista kaamosmasennusta en ole kokenut itse, mutta läheisen ihmisen kautta kyllä. On rajua huomata, miten erilaiseksi elämä valon lisääntyessä muuttuu, miten elämään kuuluvien mahdollisuuksien ja toiveiden kirjo herää horroksesta. Kaamoskoomasta heräämisen päivät ovat nyt käsillä, ja se on ihanaa. Kiitos valo, kun olet palannut taas!

5

Viime aikoina kuuntelemieni äänikirjojen parhaimmistoon kuuluu myös Venla Hiidensalon taiteilijaromaani Suruttomat (Otava 2021, lukija Satu Paavola).

Hiidensalo keskittyy romaanissaan taiteilija Tyko Sallisen elämään läheisesti liittyneiden naisten tarinoihin. Vaikka todella eläneet ihmiset ovat olleet tekstin käyttövoimana, Hiidensalo on joutunut kirjoittamaan romaaninsa hyvin vähäisten tietolähteiden varassa. Tämä onkin se railo, jonka havaitseminen on Suruttomien kuuntelijalle tai lukijalle keskeistä: miten on mahdollista, että tiedämme niin vähän Ateneumissa opiskelleesta kuvataiteilijasta, Helmi Vartiaisesta, jonka kohtaloniskuksi muodostui avioliitto Tyko Sallisen kanssa. Hänen tarinansa jäi elämään vain Sallisen muusana ja äitiydessään epäonnistumaan tuomittuna vaimona, jonka persoonan Sallinen lukitsi Mirri-tauluihinsa.

Aikansa tuoretta taidevirtausta, fauvismia edustavina maalauksina Mirrit ovat ehkä Sallisen parhaita teoksia, mutta samalla ne ovat taiteilijan naisvihamielinen tulkinta Helmi Vartiaisesta sukupuolensa edustajana. Hiidensalon romaanin kansikuvaksikin päätynyt valokuva Helmi Vartiaisesta paljastaa, ettei hento ja siro nuori nainen todellakaan ollut Mirrin näköinen.

Sallinen esittää Mirrinsä tyhjäkatseisena, ajatuksettomana ja lihallisesti himoittavana kohteena, yhtä aikaa eläimellisenä, haluttavana ja halveksuntaakin herättävänä. Nyt tiedämme Helmi Vartiaisesta henkilönä jo sen verran, että hän oli eloisa, ulkomuodoltaankin siro, tarkkakatseinen, lahjakas – ja rohkea. Hän uskalsi lähteä Sortavalasta Helsinkiin Ateneumiin, Suomen taideyhdistyksen piirustuskouluun opiskelemaan kuvataiteilijaksi aikana, jolloin se ei ollut naisille todellakaan todennäköinen urapolku.

Haluaisinpa todella nähdä Helmi Vartiaisen maalauksia, mutta minne ne ovat kadonneet? Romaani antaa oman, vähintään puolifiktiiviseksi luonnehdittavan vastauksensa tähän kysymykseen, mutta tutkimustietoa Helmi Vartiaisen elämäntarinasta ja teoksista on olemassa hyvin vähän. Myös Inka-Maria Laitilan ja Tarja Strandénin elämäkertateos Tukaattityttö – Mirri-kuvien takaa katsoo Helmi Vartiainen (WSOY, 2002) joutuu turvautumaan liian usein kuvitelmiin ja oletuksiin, kun tietoa ei vain ole tallella.

Pysäyttäviä ovat kuitenkin Tukaattitytön sisältämät teoskuvat, joissa Helmi Vartiainen katsoo meitä ilman Tyko Sallisen hänen tarinaansa ja persoonaansa hallitsevaa tulkintaa. Tärkein näistä on Helmi Vartiaisen luontevan aistikas Omakuva (n. 1917–1919). Toisena voi mainita Jalmari Ruokokosken maalauksen Rouva Mirri Sallinen (1912), joka on puolestaan aika kireästi toteutettu.

Kirjailija Venla Hiidensalo on kertonut, että hänen oli ryhdyttävä kirjoittamaan Suruttomia nähtyään Helsingin taidemuseo HAMin Tyko Sallisen näyttelyssä maalauksen Äiti ja lapsi (1910). Siinä Helmi Vartiainen näyttäytyi aivan jonain muuna kuin Mirrinä. Myös tämän teoksen kuva löytyy Tukaattitytöstä.

Hiidensalon romaani ammentaa aineksiaan myös Helmi Vartiaisen ja Tyko Sallisen tytärten elämästä. Tyttäret tulevat mukaan romaanin kertojina. Molempien tytärten riistäminen äidiltään lienee ollut Sallisen näkökulmasta lastensuojelutoimi, Vartiaisen ja tytärten elämään se loi oletettavasti parantumattomat traumat.

Vaikka emme enää nykypäivänä ehkä mitään kautta voi luotettavasti tavoittaa Helmi Vartiaisen ja hänen tytärtensä todellisia kokemuksia, Hiidensalon romaani avaa myötätunnon avaimet. Se on myös hyvin kirjoitettu, psykologisesti uskottava ja tavoittaa siten yleisinhimillistä merkityksellisyyttä. Kaiken aikaa on kuitenkin muistettava, että se on romaani eikä tutkimustietoon perustuva elämäkerta.

Sitä ei käyne kiistäminen, että avioituminen Tyko Sallisen kanssa riisti Helmi Vartiaiselta mahdollisuuden niin taiteilijuuteen kuin äitiyteenkin.

Katri Kovasiipi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua