Kuva: Ulla-Maija Svärd

1

Suosikkielokuvani Luchino Viscontin ohjauksista on Senso (1954). Se on ironinen melodraama oopperamaisine introineen.

Visconti oli syntyisin aristokraattisesta suvusta ja arvoltaan Modronen herttua. Hänen vasemmistolaisuutensa oli neorealismin Italiassa muodikasta ja filmit sen mukaisia. Puoli vuosisataa sitten näin Viscontin Tuhon tähdet (Vaghe stelle dell’Orsa, 1965). Silloin koin sen pitkäveteisenä enkä löytänyt mitään sanottavaa. Siksi katsoin mieluusti uudestaan leffan, kun se näytettiin Arthouse Cinema Niagarassa KAVIn kevätsarjassa.

Tässä elokuvassa Visconti on keskittynyt kuvaamaan aristokratian mädännäisyyttä sisältä päin. Ihmiset käyttäytyvät kohteliaasti, vaikka ristiriidat riehuvat heidän sydämissään. Naispääosassa Claudia Cardinale (Sandra) hymyilee aurinkoisesti seurassa, mutta yksin joutuessaan haparoi, tuhertaa itkua ja kulkee pitkin seiniä, melkein kuin Monica Vitti vuotta aiemmin Michelangelo Antonionin mestariteoksessa Il Deserto rosso (Punainen erämaa).

Perheen aiemmin kuolleen isän puutarhaan sijoitetulla haudalla paljastetaan fasismihallintoa ihailevan suvun toimesta muistomerkkiä, juuri kun perheen poika Gianni (Jean Sorel) on tekemässä itsemurhaa. Palvelusväki juoksee kohti virsiä veisaavaa juhlajoukkoa kertoakseen hirveän tapauksen, mutta filmi lopetetaan (yllätys-FIN), juuri ennen kuin viesti ehtii perille.

2

Kolmessakymmenessä vuodessa kymmenen runokirjaa julkaissut Jussi Rusko on saanut julki yhdennentoista teoksensa Eräpäivää väistellessä (Palladium Kirjat, 2021).

Eräpäivää väistellessä on vanhan miehen leppoisaa puhetta, jossa tuttu ironinen huumori on voimissaan. Kun ”muilla on kiire”, ”Lapsenlapset ymmärtävät/ mitä vaarissa tapahtuu// Vaari talvehtii”.

Kirja on mainiota arjen taltiointia, mutta tulevaisuus on nimen mukaisesti mielessä: ”Sisälläni on monta kirkkoa” ja ”Iäisyyteen on pitkä ja hankala matka” sekä

”huominen sipsuttaa taustalla
tekee tuttavuutta
tulee liki
sen huuhaileva rapina täyttää runon”

Näitä runoja on helppo mutustella, päästä lähelle. Ne kertovat yhteisistä tunnoista ihan tavallisessa elämässä: ”mutta loputtomien pohdiskelujen tuloksena/ täällä on kaikki puolivalmista/ ja viimeistelemätöntä”

ja

”ihmiset ja eläimet ääntelevät kukin tavallaan
omien latteuksieni keskellä ajattelen muitten latteuksia”

Jussi Ruskon elämän realismi on niin vahvaa, että se pakottaa lukijan hymyilemään myös itselleen. Vastoinkäymisissäkin on huumorin sävyjä

”vaikeasti kuljettava on loppuelämän
karikkoinen väylä”

3

Eurooppalaisen filosofian seura on julkaissut vuodesta 1994 niin & näin -lehteä. Se on ylivoimaisesti paras filosofinen julkaisu Suomessa. Neljä kertaa vuodessa ilmestyvä julkaisu on A4-kokoinen ja silti yli satasivuinen. Siinä on tasokasta luettavaa filosofian harrastajalle ainakin viikoksi, jos tutkii tekstejä hieman lähteineenkin.

Artikkelissa Tekstin elämä kommunikaatiossa (4/2021) Risto Koskensilta käsittelee kommunikaatioon liittyvien termien historiallisia muutoksia. Tekstissä siirretään kohteliaasti romukoppaan John Locken määrittely, että ”viestijällä on ensin mielessään jokin ajatus tai ’idea’, jonka hän koodaa äänteiksi tai näkyviksi merkeiksi. Vastaanottaja havaitsee koodin ja jos osaa purkaa sen saaden näin selville viestin sisällön”.

Locken mekaaninen kuvaus on perin vanhanaikainen. Se ei ota huomioon yhteistä kommunikaation maailmaa, jossa kielen sanat, ideat ja lauseet seikkailevat olematta kenenkään omia ideoita. Foucault’n tunnettu slogan ”en minä kirjoita kieltä, vaan kieli kirjoittaa minua” on kärjistyksestä huolimatta paljon todempi.

Koskensillan poimima, Lockea vanhempi sitaatti Cervantesilta (”vaikka sinusta, rakas lukijani, saattaa vaikuttaa siltä että olen Don Quijoten isä, olen vain hänen isäpuolensa”) on pirteästi nykyaikainen ja asettaa kyseenalaiseksi terminologioiden tutkimuksen olevan pelkästään kehittyvää.

Poikkitieteellisyyttä rakastavana haluaisin liittää tähän tutkiskeluun sanan ”vuorovaikutus” ja käväistä tarkastelussa psykologian ja sosiaalipsykologian puolella. Eikö vuorovaikutus ole juuri se termi, joka sisältää sekä tiedollisen että tunteellisen kommunikaation elävien olentojen kesken?

Tytti Rantasen kirjoittama Juho Kuosmasen haastattelu Volgan takapenkillä on hyvä olla on paras lukemani juttu menestyneestä elokuvaohjaajastamme.

Lehti on taas niin täynnä erinomaisia kirjoituksia, että voin vain kehottaa lukemaan: Ari Tanhuanpään Paperi a priori!, Otto Snellmanin Tekopyhyyden naamiot ilmastokriisissä…

Pisimmät jutut ovat pääaiheiden eli taiteen filosofian ja demokratian kulttuurifilosofian tiimoilta: Petteri Kummalan ja Max Ryynäsen Väline taideteoksena, taideteos välineenä sekä Ville Suurosen saksasta suomentama, Carl Schmittin parlamentarismin ja demokratian ristiriidasta noin sata vuotta sitten kirjoittama teksti.

4

Menneisyyteen suuntautuva jossittelu on mielestäni täysin typerää. Mikä on tapahtunut, on tapahtunut, eikä ole mitään syytä vängätä sitä muuksi. Jos yksikin asia olisi toisin, olisi moni muukin. Takanamme katoava vana on lopullinen.

Jari Tervon viime ja edellisenä vuonna pyörittämä sarja Entä jos? todisti tämän hyvin. Se jäi pelkäksi pelleilyksi.

En lainkaan ymmärrä, että arvostamani mainio musiikkikriitikko Kare Eskola heittäytyi muutama päivä (tai viikko) sitten radiossa esitelmöimään aiheesta: ”Jos Johann Sebastian Bachia ei olisi ollut olemassa”.

Kaikki tuollainen sattumalla leikittely liittyy kummalliseen kaaos-teoriaan, jonka mukaan olemassaolo on evoluution tuottamaa sattumaa.

Tähän teoriaan en usko, enkä muuten mihinkään muuhunkaan ns. keksittyyn selitykseen. Maailma vain on ja muuttuu.

En halua kuulla kysymystä: ”Mitä jos Vladimir Putin ei olisi hyökännyt Ukrainaan”. Valitettavasti en halua miettiä harhoja.

5

Paavo Haavikon teos Näkyväistä maailmaa – aforistiset sarjat 1972–1984 (WSOY) on ollut pöydälläni muutaman viikon. Minulle se on paljastanut uudet kasvonsa.

Viisi tekstiä on koottu sarjaksi vuonna 1985. Puhua, vastata, opettaa, Rahasta, Puolustuspuhe, Ikuinen rauhan aika ja Pimeys ovat alun perin erillisen tuntuisia, mutta aloin miettiä, onko Haavikolla ollut jokin syvempi syy julkaista ne uudestaan yhtenä kirjana.

Viisiosaisuus rupesi näyttämään tarkoitukselliselta. Mooseksen viisi kirjaa ovat nimeltään Pentateukki. Onko se ollut kirjailijan mielessä? Teksteissähän on paljon viitteitä filosofiaan: Wittgensteiniin ja Platoniin erityisesti.

Pentateukki alkaa pimeässä: ”Pimeys liikkui vetten päällä”. Haavikon pentameri loppuu Pimeyteen. Koko sarja näyttää kulkevan kohti loppua, maailmanloppua, luonnon tuhoutumista, myös Sokrateen kuolemaa.

Lyhyesti: Ensimmäinen osa on Wittgensteinin Tractatan malliin kirjoitettu. Sen jyrkin lause on: ”Informaatio irrottaa ihmisolennon tapahtumisesta.” Toinen osa on lyhyt ja kuivasti kahiseva selvitys rahan merkityksettömyydestä. Kolmas osa taas on Sokrateen puolustuspuheen mallinnos, neljäs osa rauhan ajan kapitalistisen luonnontuhon vuodatus (markkinatalous on sotaa) ja viides osa lopullinen hävitys ja kuolema – pimeys.

Tästä merkillisestä teoksesta voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, mutta tässä kehotan teitä vain: lukekaa sitä!

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua