1

Aleksi Leskisen Kulttuuritoimitukseen hiljakkoin kauhusta kirjoittama teksti osui tässä lukijassa otolliseen maaperään. Viime aikoina olen tuntenut kummaa vetoa kauhuun. Karoliina Heinolan syyskuussa ilmestynyt novellikokoelma Hitonhauta (Aarni kustannus) ei ainakaan himmannut tätä innostustani. Itse asiassa tämä teos suorastaan imaisi palaamaan pitkän tauon jälkeen kauhun pariin.

Novellien pituus on juuri sopiva vaikka Seinäjoki–Tampere-junamatkan ratoksi. Mies kaivaa isänsä haudasta ja syö tämän sormen – koska miksipä ei. Heinolan kauhunovelleissa on samaa tenhoa kuin kauhutarinoissa parhaimmillaan.

On kummallista, että miten ihan tavallista arkea elävät hahmot hyväksyvät nopeasti kauhun outouden. Lukijanakin sen tekee ihan huomaamattaan. Ravintolavaunussa kaikki muut ovat ihan tavallisia. Vai ovatko?

2

Leon Elsen Black Car -kappale on monotonisella tavallaan hyvin kiehtova. Musiikkivideon nähtyäni olin kuitenkin aivan ällikällä lyöty. Jordan Bahatin ohjaama video on alkuasetelmaltaan niin perinteistä slasher-kauhukamaa, että se mitä kohta verkkokalvoille valuukin, on jotain ihan muuta.

Jos haluatte jotain ihan muuta ajateltavaa kuin rikkaiden verotiedot, katsokaa tämä. Video on vuodelta 2016, mutta siitä viis.

3

Pysytään vielä kauhuteemassa. Pahinta kiiltokuvien keräilyssä lapsena oli, jos joutui jostain syystä ottamaan vastaan enkelikiiltokuvia. Vihasin sitä pulleakätistä yläosattomissa pilveilijää. Muistan siskollani olleen tuosta klassikkokiiltokuvasta peräti A4-kokoisen version. Hyi!

Pirkko Vekkelin Muistojeni kiiltokuvat (Minerva) tarjoaa nostalgiamatkan kaikille 1980-luvulla lapsuuttansa viettäneille ja kiiltokuvakansioitaan lehteilleille. Ja toki myös vanhemmille. Olen nähnyt mummonikin kiiltokuvakansioita.

Itse pidin lapsena modernimmista kiiltokuvista. Mitä neliömäisempi ja värikkäämpi, sen parempi. Toisaalta hevoskiiltokuvat kaikissa väreissä ja muodoissa olivat kaikkein parhaita. Enkelikuvat annoin mieluusti pois.

Pahalta tuntui myös termien väärinkäyttö. Eräs kirjeenvaihtokaverini sanoi kiiltokuvia muistoiksi. Tästähän tuli oikein nostalgiatrippi, kun mieleeni muistuu 1980–1990-luvuilla voimissaan ollut kirjeenvaihtoharrastus. Usein siihen liittyi kiiltokuvien tai tarrojen vaihtelu. Kerran tosin nigerialainen kirjetoveri lähetti kuoressa paketillisen sikäläistä purkkaa, jota Ihmemies-sarjan oppien perusteella arvelin muoviräjähteeksi.

4

Yle Areenasta voi katsella australialaista draamakomediaa Diary of an Uber Driver. Sarja perustuu suositun bloggarin kokemuksiin Uber-kuskina. Tämä on sellaista myötähäpeän ja hämmennyksen pirtelöä tämä ohjelma. Vaikka sarja perustuu tositilanteisiin, suhtautukaamme siihen kuten perustuu tositapahtumiin -vihjeeseen yleensäkin: viitteellisesti jotain tällaista olisi voinut joskus tapahtua.

Olen katsonut vasta kaksi jaksoa, mutta arvaan, että jokaisessa jaksossa Uber-auton tuulilasiin lentää hampurilainen tai smoothie.

5

Tara Westoverin Opintiellä (Tammi, 2018) on ollut lukulistallani pitkään. Kun kirja ilmestyi maaliskuussa pokkarina, hankin sen lopulta omaksi. Kirja on kustantajan sivuilla luetteloitu tietokirjaksi ja henkilökuvaksi, mutta kirjaa tekisi mieli lukea kaunokirjana. Sellaisena se myös toimii.

Kirjaa on kehuttu eri foorumeissa valtavasti (myös Barack Obama suosittelee), joten odotin siltä paljon. Se kertoo Idahon syrjäisellä vuoristoalueella elävästä omituisesta perheestä Tara-tytön näkökulmasta. Selviytymistarina on kiinnostavaa ja karmaisevaa luettavaa, mutta ei sellaisella tirkistelynomaisella tavalla kuin lajityypin kirjat usein.

Kirjan kansikuva on suomalaisessa laitoksessa aivan eri kuin amerikkalaisessa, kuten tapana on. Kirjan kansien ja usein myös nimien muuttaminen kansallisuudesta toiseen on kiinnostava asia. Miksi niitä muutetaan? Miksi esimerkiksi suursuosioon nousseen Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista -kirjan (Viv Groskop, Atena 2019) nimi on englanniksi Anna Karenina Fix?

Kirsi Haapamatti