Suomalainen suhde kauhuun on omanlaisensa. Sitä tekee mieli nimittää uniikiksi, mutta kuvailevampi sana olisi kulttuurisidonnainen, Aleksi Leskinen kirjoittaa kolumnissaan.

On jälleen se aika vuodesta. Jokainen päivä on toistaan lyhyempi, auringon valta vähenee, ja sumuinen hämärä ottaa paikkansa vuorokauden ytimessä. Kalsean kelin ja kylmenevän yön luulisi harmaannuttavan suomalaisen lokakuun kulkijan mielen, mutta vuodenajan vaihdoksessa piilee oma, aivan erityinen viehätyksensä.

Jos tahtoo antaa mielikuvitukselleen oikeuden värjätä sekä mielen että myös ulkomaailman hämärät nurkat eläviksi, on lokakuu jotain aivan muuta: kauhun ystävän parasta aikaa.

* *

Jos mieluummin suuntautuu ajatukseen, että nauttii jotain lämmittävää viltin alla hämärämyrkytystä kynttilöin ja lämpimin miettein etäällä pitäen, se on ehdottoman sallittavaa. Ehkä suorastaan suositeltavaa.

Toisille lokakuun kohti marrasta taittuva taika virittää aivot outoon asentoon. Sitä kävelee huvikseen yksin hämärillä kaduilla iltamyöhään hädin tuskin uskaltaen päätänsä kääntää – kaivelee leffalaatikoita, josko jokin luomus jo silkalla nimellään saisi selkäpiin kihelmöimään. Kuuntelee ja pyrkii tunnistamaan omituisia ääniä yössä, joiden vääntyneiden sointujen ja natisevien rytmien tahdissa ahmii novellien ja romaanien tummasävyisiä kertomuksia.

Melkein harmittaa, että Suomessa Halloweenista ei ole tullut kuin päälle liimattu krääsämarkkina. Ajatus naapureiden säikyttelystä kutkuttaa, ja muistuttaa tämän ihmeellisen vuodenajan kääntöpuolesta. Entä jos pimeydessä piileekin jotain hädin tuskin ymmärrettävää?

* *

Suomalainen suhde kauhuun on omanlaisensa. Sitä tekee mieli nimittää uniikiksi, mutta kuvailevampi sana olisi kulttuurisidonnainen. Lukemattomat kertomukset saapuivat tänne toisaalta, mutta kotiutuivat vaivattomasti huomattuaan maaperän otolliseksi. Se on kasvustostaan tunkenut ennen kaikkea itsekseen esiin suomalaista mielenmaisemaa muovanneita synkeitä kertomuksia ja pelonsekaista kunnioitusta opettaneita asenteita. 

On opetettu ennen kaikkea kulkemaan metsässä varoen – ei vain siksi, että on katsottava mihin astuu – vaan myös siksi, että luonnon mahtia ei ole tarkoitus pienen ihmisen ymmärtää.

Inhimillinen pienuus ehkä kuvastaakin suomalaista ajattelutapaa. Nöyryys ja luja tahto hyveellisyyteen olivat merkittäviä, jopa määrittäviä ominaisuuksia. Niiden myötävaikutuksella suomalainen oppi istumaan kovilla puupenkeillä ja veisaamaan lujaan ääneen ylistystä itseään suuremmalle voimalle, jonka monisäikeisiä ja tummasävyisyydessään sangen lyyrisiäkin vaiheita saa yhä seurailla kivirakennuksen sisuksesta itse Hugo Simbergin maalaamina.

Entä jos ei näitä periaatteita seurannut, vaan avasi korvansa sarvipäisen hahmon liehitteleville kutsuille aitan kulmalta? Kenties pääsi kokemaan toisiin kivirakennuksiin maalattuja tuonpuoleisen hirvittävyyksiä – tai, kuka ties, päätyisi tuonen mustaan virtaan. Kävisi kuin ylpistelevälle Lemminkäiselle, jonka Tuonen verinen poika hakkasi miekalla palasiksi.

Sitä häpeän määrää, mitä poikansa uudelleen kasaan ommellessa sai äitirukka kokea, ei ihan jokainen osaksensa toivoisikaan – eikä saisikaan, jos ymmärtäisi pysytellä pienenä ja nöyränä. Sehän olisi ainoastaan järkevää.

* *

Niin, siinä onkin toinen asia, johon suomalaisessa mielenmaisemassa mieluusti takerrutaan. Järki.

Kuulostaa järkevältä, että sotien jälkeisessä Suomessa kauhuelokuvat eivät ottaneet mainittavammin tulta alleen. Ehkei kuulostanut perin järkevältä tarjota todellisten asioiden runtelemille ihmisille kammottavia tarinoita eskapismin muotona. 

Toisaalla syy-seuraussuhteet toimivat toisin: Amerikassa elettiin kauhuelokuvan kulta-aikaa juuri siksi, että se oli riittävän järjetön pakokeino todellisilta peloilta – tai riittävän toismaailmallinen alusta käsitellä pelkoja ja aiheita, joita oli vaikea pukea konkreettisiksi.

Ehkei ollut suomalaisen mieleen haalia enempää pelon aiheita, kuin jo valmiiksi oli. Se kuulostaa rikasta kulttuuriperimää vasten oikeastaan suhteellisen järjettömältä.

* *

Aivan olematon ei suomalaisen kauhuelokuvan varhaishistoria ole, mutta käsite on silti pysytellyt verrattain häilyväisenä. Arkuus käsitellä ajankuvaa fantasian keinoin heijastui myös tieteiselokuvan paikallisen edustuksen vähäisyyteen. Teknologinen vähäpätöisyys saattoi myös asetella kotimaisen elokuvan kehitysvälineitä ahtaaseen lokeroon. Oli helpompaa suunnata peltojen keskelle kuvaamaan farsseja ja romanttisia tarinoita.

Miksi sellaisen rinnalla koittaisi myydä kuvaa täysin vaihtoehtoisesta suomalaisesta todellisuudesta – mitä Kekkonenkin olisi sanonut, jos Helsinkiin olisivat hyökänneet lentävät lautaset, tai Kaivopuistossa olisi lymynnyt yksinäisiä yön kulkijoita metsästävä hirviö? 

Pienenä myönnytyksenä toismaailmalliselle fantasialle nähtiin pari noituutta käsittelevää elokuvaa, joiden tarjoama käsite suomalaisesta naiskuvasta ja pyrkimys toisaalta romantisoida ja toisaalta fantasioida suomalaisuutta ei välttämättä ole kestänyt aikaa aivan kauniisti. 

Mietinnön lopputulema kuuluu, että sotien jälkeisen Suomen ajankuvaan ei mahtunut ajatus huvikseen pelkäämisestä – tai ainakin nöyrä ja vähättelevä mielenmaisema ehkäisi poikkeavia lähestymistapoja nousemasta esiin.

* *

Kenties vaadittiinkin aimo annos poliittista epäkorrektiutta ennen kuin ajatus kauhuelokuvasta kehittyi suomalaisessa mielessä kiinnostavaksi. VHS-buumin teettämänä hätäilty, Euroopan tiukimpiin lukeutunut videosensuurilaki kylvi tuoreelle sukupolvelle alakulttuurin vaatimat siemenet. Mikään ei kiehdo niin kuin kielletty hedelmä – sen jo Simberginkin maalaama käärme tiesi. 

Suomen valtion kieltämien elokuvien keräämisestä tuli omanlaisensa alakulttuuri, jota ahavoituneempien elokuvien ystävien oli helppo vähätellä. Mainitsematta miltei jäikin eräs suomalaisen ajatusilmaston olennainen attribuutti – sinnikkyys, jota nuorilla elokuvaharrastajilla onneksi riitti, sillä sitä myös vaadittiin.

* *

Suomalaisille alakulttuureille oli jo tuolloin erityisen leimallista suhtautua omiin tekemisiin sekä sinnikkyydellä että myös erittäin itsepäisellä ITE-mentaliteetilla. Jollei kulttuuria ollut, se piti itse luoda. Mikään ei toisaalta tapahdu tyhjiössä, vaan on reaktio – tai vielä varmemmin vastareaktio – johonkin jo ennestään olemassa olevaan. 

Teknologian kehittyessä tuoreemmilla sukupolvilla oli käsissään mahdollisuuksia, joista aiemmin saattoi vain haaveilla. Kotitallenteista tuli arkipäivää, VHS-kamerat olivat saatavilla, edulliset kotitietokoneet teettivät ääntä ja kuvaa: luovuus saattoi olla luonteeltaan hyvin kotikutoista, mutta se tarttui haaveilijasta toiseen ja synnytti yhteisöjä. Oli kuljettu ympyrä.

Metsissä liikkui jotain, mikä meni yli suomalaisen ymmärryksen – ja viimein sille sai kehitellä tarkoituksen ja nimen ihan itse.

Aleksi Leskinen, teksti ja kuvat