Kissahain leukaluut Visavuoressa, koska miksipä ei. Kuva: Tiiatuulia Erkkilä

1

Onneksi on mahdotonta lukea kaikki kirjoitettu kirjallisuus. Elämäni suurimpia iloja on löytää itseni ihmettelemästä itselleni uuden kirjailijan ilmaisun tapaa, tehoa ja tenhoa ja keinoja rakentaa merkityksiä, kielen yksilöllisyyttä, omaleimaisia vivahteita ja nerokkuutta. Viipyilen, nautiskelen ja vellon sanoissa ja rakastun.

Näin on käynyt minulle lyhyen ajan sisällä kahdesti. Ensin rakastuin Jukka Viikilän runouden rajamailla viipyilevään proosaan, kun luin teoksen Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 2016), jossa sukelletaan Helsinkiä piirtävän arkkitehdin C.J. Engelin mielenliikkeisiin seuraavaan tapaan:

6.helmikuuta 1839

Elämä on kiireinen harjoitus, kaikki asiat kohdataan vain kerran. Varsinaista kertaa ei tule. Mikään asia ei toistu samanlaisena, vaikka päiväkirjani toisteisuus uuvuttaa jo itseänikin. Vain sanat toistuvat ja niiden tarkoitus on tuoda rauha. Kirjoitan: ulkona sataa, vaikka ulkona ei koskaan sada. Suljen kirjan, käyn vielä kuistilla, kirsikoiden tuoksu ei kanna tänne asti. Kaikin voimin taistelen tämän kauniin hetken ylivoimaa vastaan. Sitten suljen oven perässäni. Jos jättäisin sen piipahdusteni ajaksi raolleen, lukitusmekanismi kestäisi ehjänä kaksinkertaisen ajan. (Viikilä 2016, 199)

Viikilän lyhyet, toteavat ja pohtivat, ajatuksen kulkuun sitoutuvat lauseet näyttävät arkisen, epävarman, hauraan ja käytännöllisen, mutta rinnastavat sen maailman taianomaisuuteen ja joskus lohduttomaan kauneuteen, inhimilliseen, sen rajallisuuteen, yllätyksellisyyteen ja ainutlaatuisuuteen. Jukka Viikilän runous on minulle tuttua teoksesta Ensyklopedia (Poesia, 2011), joka on upea kolmen runoilijan laatima erityislaatuinen tietosanakirja.

Myös Joel Haahtelan kieli hullaannutti teoksessa Mistä maailmat alkavat (Otava, 2017), kun siihen junamatkalla uppouduin. Myös Haahtela osaa liittää toisiinsa arkisen kokemuksen, sattumukset ja hapuilun ja tässä tapauksessa aikuiseksi varttuvan kuvataiteilijan sielukkaan tavan nähdä ja kokea maailma ja elämä.

2

25.6.2020 Tyrvään Pappilan ulkolavan valtasi omanlaistaan vastaansanomatonta ja aseista riisuvaa karismaa tuikkiva Jukka Nousiainen, ja pian täydelle amfiteatterilliselle yleisöä oli selvää, ettei sinä iltana missään muualla olisi kannattanutkaan olla. Etenkin kaksiosaisen keikan jälkimmäinen puolisko herkisti, nauratti ja laulatti, ja artistin ja yleisön välille tuntui syntyvän luissa asti tuntuva mutkaton mutta merkitsevä yhteys.

Miljöö Tyrvään pappilan puutarhassa ei ollenkaan vähentänyt Nousiaisen musiikin tehokasta luikertelua sielun sopukoihin. Elämän monitahoisuus tuli näkyväksi sekä musiikissa että valloittavissa välihöpinöissä; rohkeutta vaativa rakastaminen, villin elämän hinta, moraalin, etiikan ja aatteiden merkitys ja odottavien heinätöiden paino. Kiitän, että heinätyöt odottivat lempikappaleideni ajan ja että juuri Jukka Nousiaisen keikka sai murtaa pitkältä tuntuneen tauon elävästä musiikista.

Lue Tommi Liljedahlin Kulttuuritoimitukseen kirjoittama arvio Nousiaisen keikasta.

3

Otin kesäkuussa vararikkoa enteilevän spurtin syömisen saralla. Ensinnäkin olin vähällä menettää puhekykyni lempiravintolassani, tamperelaisessa Villeissä ja viineissä, kun eteeni kannettiin maa-artisokkarisotto ja punaviiniä. Rakastettavan henkilökunnan suosittelema viini kannattaa aina valita, sen olen oppinut, ja jos ruoasta höpöttäminen kiinnostaa, he kiireestä huolimatta antautuvat sillekin.

Taivaallista sitruuna-timjamirisottoa minulle tarjoili myös Hämeenlinnan keskustaan hiljattain avatussa Uomassa toisaalta tuttu leppoisan ystävällinen henkilökunta. Aion palata illalliselle.

Testasin myös uutukaisen Bistro Pihan Tampereen Tahmelassa, kun vietin helteisen kesäillan bistron tunnelmallisessa puutarhassa. Viini oli erinomaista ja salaatti myös, mutta taianomainen miljöö ja romanttinen atmosfääri lumosivat. Sanomattakin lienee selvää, että jos halajat viedä rakkaasi treffeille, tänne kannattaa suunnata.

4

Toiseen maailmaan solahtamisen tunne valtaa turistin Visavuoressa Valkeakoskella, kuvanveistäjä Emil Wikströmin taiteilijakodissa ja ateljeessa. On helppo kuvitella, millaista elämää siellä elettiin. Kauniin puutarhan keskeltä sadunomaisesti kohoavat kulttuurikodin kansallisromanttiset rakennukset valmistuivat 1900-luvun alussa.

Upean ateljeetilan lisäksi Visavuoreen on rakennettu tarpeellisimmat; oma pronssivalimo, pimiö, tähtitorni ja höyrykoneella ilmaa saavat taiteilijan veljen rakentamat urut. Viehättävässä talvipuutarhassa olisi voinut istuskella nautiskelemassa tunnelmasta loputtomasti, aika tuntui pysähtyneen ja tuoksupelargonit tuoksuivat. Visavuoreen pääsee vesiteitse nykyäänkin, mutta itseään voi viihdyttää myös kuvittelemalla, miten Emil ja Alice Wikström vilkuttelevat laituriin rantautuville ystävilleen hirsikuistilta, ehkäpä muille kultakauden taiteilijoille kuten Axel Gallénille.

Rakennusten yksityiskohdat vangitsevat huomion, kakluunit, lasimaalaukset, portaiden kaiteet ja talvipuutarhassa esillä olevat kissahain leukaluut. Millaiselta seikkailulta ne lienee tuotu tuliaisiksi?

Visavuori löytyy Valkeakoskelta. Kuva: Tiiatuulia Erkkilä

5

Käsillä on herkkänenäisten kulta-aika. Parhaillaan puutarhassani kukkii jasmike ja tuoksuu suloisemmalta kuin mikään auringon alla. Omenan ja kirsikan kukkiminen aloitti shown, sitten tuoksuivat syreenit ja parhaillaan liljat ja valtavat maata viistävät pionit. Onneksi saimme sateita, sillä silloin maailma tuoksuu vihdalta, eikä sisälle malta mennä, paitsi jos avaa kaikki ikkunat ja ovet tuoksun leijailla. Jos tämä ei nuuhkijalle riitä, voi aistimusmaailmaa täydentää hivelemällä ohikulkeissa basilikatupsua tai eukalyptusta. Visavuorelta kotiini muuttanut tuoksupelargoni on vielä vähän liian pieni osallistumaan tämän vuoden juhliin, mutta ensi kesänä asia onkin kokonaan toinen.

Tiiatuulia Erkkilä

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua