Voisiko kulttuurin kello näyttää toisenlaista aikaa?

Real Time Sweeper’s Clock. Kuva: Jari Paavonheimo

Lahden visuaalisten taiteiden museo Malvan pääoven ylle asennettiin keväällä hollantilaisen muotoilijan ja taiteilijan Maarten Baasin videoteos Real Time Sweeper’s Clock (”Lakaisijan kello”). Teoksessa lakaisijat siirtävät roskia niin, että niistä muodostuu kellon viisarit, jotka näyttävät täsmällistä aikaa. 

Katselen sitä usein ohi kulkiessani. Teos herättää monia ajatuksia, kuten sen, että se on oodi hiljaiselle, julkisuudessa näkymättömälle työlle, jota yhteiskunta on täynnä ja jota ilman yhteiskunta seisahtuisi. Myös kulttuurilaitoksissa tehtävä työ on usein tällaista. Maarten Baasin teos on kaikille avointa taidetta, ilman kynnyksiä.

Malvasta pienen kävelymatkan päässä on kuvanveistäjä, ympäristötaiteilija Olavi Lanun mukaan nimetty Lanu-puisto, jossa Lanun jylhän herkät teokset ovat osana lintujen ja ulkoilijoiden ympäristöä, eri vuodenaikoina erilaisilta näyttäen. Pääsylippuja ei kysellä.

Kai Häggman kertoo tuoreessa Jouko Turkan elämäkerrassa Pahansisuinen, että Joensuun kaupunginteatterin kauden avajaisinfossa vuonna 1968 Turkka esitti markkinaehtoiselle teatterille vaihtoehtoa. Hän pohdiskeli, että ”teatteri asetettaisiin koulujen, kirjastojen ja uimahallien rinnalle sosiaaliseksi palvelu- ja viihdytyslaitokseksi. Pääsylippujen hintaa laskettaisiin ja sivistyksellisesti merkittävät näytelmät, kuten kotimaiset klassikot, olisivat kokonaan ilmaisia”. 

Tänään, kun teatteriliput ovat usein 50 euron molemmin puolin ja useat teatterit kipuilevat taloutensa kanssa, Turkan viime vuosituhannen visioinnit ovat taloudellisesti utopistisia. 

Samalla ne ovat kulttuurin saavutettavuuden kannalta kiinnostavia. Erityisryhmien alennukset ovat merkki siitä, että asia tunnistetaan, mutta taloudelliset realiteetit tulevat vastaan.

Ihannetilanteessa teatterissa käyminen olisi yhtä luontevaa kuin kirjastossa, museossa tai uimahallissa vierailu. Kaikesta, mikä ei ole ihmisille arjessa taloudellisesti mahdollista, muodostuu ”luksusta”. Ruohonjuuritason matalan kynnyksen kulttuuritarjonta kasvattaa myös maksavia asiakkaita.

Lanu-puistoon ei pääsylippuja kysellä. Kuva: Jari Paavonheimo

* *

Pahoin pelkään, että myös kulttuuriin herkästi liittyvä ylevöitynyt puheenparsi vain vieroittaa ihmisiä kulttuurista. Itselleni kirjallisuus ja taide ovat yksinkertaisesti tärkeä osa merkityksellistä elämää, siinä se. Aloitan päivän lukemalla pari runoa, ja siitä se lähtee rullaamaan.

Dystooppinen näköala on, että ylitetään keikahduspiste, jonka jälkeen taide ja kulttuuri eivät vain enää kiinnosta suurta osaa ihmisistä. Yleistyvät uutiset häiriökäyttäytymisestä esityksissä viestivät kulttuurisen tuntuman ohuudesta. Ihmisten huomiosta ja mielistä käydään jatkuvaa kamppailua, suuret teknologiajätit algoritmeineen kärkijoukoissa. Jokainen, pienimuotoinenkin taide-esitys on irtiotto algoritmien vallasta.

Maksuton, kaikille avoin kirjastolaitos on yhä laajasti arvostettu. Kuitenkin, jos joku ideoisi tänään julkisesti rahoitetun kirjaston puhtaalta pöydältä, idea ammuttaisiin pikapikaa alas markkinoita vinouttavana haihatteluna. Jos kirjastoa ei olisi, sitä ei enää keksittäisi.

Silti juuri kirjaston maksuttomuus on ollut se radikaali tekijä, joka on raivannut voimalla sivistyksellisiä esteitä. Se mahdollistaa uuteen tutustumisen, kokeilemisen ja laajan harrastamisen vailla huolta riittääkö likviditeetti. Se mahdollistaa ajatusten törmäilyn ja vuoropuhelun erilaisten tekstien kanssa.

* *

Neurotieteilijä Riitta Hari on tuonut esiin, että jonkinlainen kontaktipinta asiaan on keskeistä uuden oppimisessa, mikä pätee myös taiteeseen. On selvä, että jos ihminen joutuu kylmiltään itselleen tyyliltään täysin oudon teoksen eteen, se menee häneltä helposti ohi. Siksi tulee olla erilaisia portaita ja väyliä tutustua taiteeseen.

Yhä useampi ihminen on nykyään taloudellisissa vaikeuksissa. Ne, joiden elämästä kriittinen taide-esitys on huolissaan, puuttuvat katsomosta. He kiertelevät samaan aikaan marketissa etsimässä ”parasta ennen” -tuotteita. 

Koska resurssit ovat niukentuneet, kulttuurissa ja taiteessa tarvitaan eri laitosten yhteistoiminnan lisäämistä ja suurten spektaakkelien rinnalle lisää kevyesti tuotettuja kulttuurisia produktioita, joissa pääsylippujen hinnat ovat edullisia. Tarvitaan taiteen jalkautumista sinne, missä ihmiset ovat. Lastenkulttuurin tulisi olla erityinen vaalinnan kohde.

Eteenpäin, samanlaisella päättäväisyydellä kuin Real Time Sweeper’s Clockin lakaisijat!

Jari Paavonheimo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua