Takaisin luontoon – eläinhahmojen outo lohtu ja iäksi kadotettu (?) lapsuutemme

Pitkäkorva katsoo kaukaisuuteen. Kuva: Piqsels.com

Penkkareissa olisin halunnut pukeutua gorillaksi. En tiedä vieläkään mistä tuo toive kumpusi, mutta se oli selkeä. Gorilla-asu, se olisi paras minulle.

Asua koitettiin metsästää Jyväskylä-nimisen kaupungin pukuvuokraamoista, tuloksetta.

Lähinnä tuota tavoiteasua oli lopulta karhuasu. Näin jälkikäteen ajateltuna se oli ehkä osuvampi, vaikka gorilla olisi ollut kyllä räväkämpi.

Asu oli tuolloin vuonna 1994 loppujen lopuksi aika laadukas ja uskottava. Muistan olleeni siitä iloinen. Päähine oli hiostava ja muovinen osa haisi kauhealta, mutta sen kesti. – Olin karhu!

Eräs mietteliäs karhu auton lavalla. Päivä oli kylmä, taivas sininen.

* *

Muiston nosti esiin Yle Areenassa katsottavissa oleva Johannes Stjärne Nilssonin loistava lyhytelokuva Karhu (Teema, ti 5.5.2020 klo 23.19 ja su 10.5.2020 klo 0.58). Se kertoo naisesta, joka kyllästyy olemaan ihminen ja ryhtyy karhuksi. Samaistumiseni on voimallinen. Sitä on myös painostavan liikuttunut olotilani lähes koko elokuvan ajan.

Elokuva kuvaa oivaltavasti toiseuden kokemusta, ihmisen vieraantunutta luontosuhdetta ja rooleja, joihin emme lopulta ehkä istu, ollenkaan. Siinä on mystistä lumovoimaa, surua, kaipausta ja oivallusta, mutta myös hienoa keveyttä. Miksi olemme tulleet, miksi haluaisimme tulla?

Se outo paineen tunne kurkunkannen ja kitalaen välimaastossa. Itku ja nauru yhtä aikaa, tuloillaan niin, että kumpikaan ei tule.

Kaikki tämä tiiviissä 18 minuutin paketissa.

Ihminen on aina vähän eksyksissä ja siksi pysähtyminen voi olla vaarallista. Silti ehkä kannattaa, seurata kutsumustaan ja olla niin kuin oikealta tuntuu. Kapina vallitsevaa kohtaa on muutoksen avain.

* *

Olen aina ollut mieltynyt tietynlaisiin inhimillisen vivahteen omaaviin eläinhahmoihin. Ne viestivät jotain, mitä me pelkkinä ihmisinä emme tavoita, koskaan.

Ne näyttävät ihmisyytemme hyvin rajallisena ja typeränäkin, kaikesta älykkyydestämme huolimatta tai ehkä juuri siitä johtuen.

Eläimeksi ”tuleminen” tai eläimenä oleminen vapauttaa. Se pitää sisällään jonkinlaisen lapsenomaisen leikkimielisen paon ihmisyyden kiroista. Takaisin luontoon, perustarpeet ruoka ja suoja, mitä muuta voisikaan tarvita?

Eläimiä mekin olemme.

Toki eläimen elämä, joka näissä eläinihmiseläin-hahmoissa esittäytyy viehättävän yksinkertaisena, on luonnon todellisuudessa selviytymiskamppailua, siinä missä meidän ihmistenkin.

Sen suoraviivaisemmalta vaikuttava logiikka kuitenkin vetää puoleensa.

Luonto on julma. Se valitsee selviytyjät. – Yhteiskuntamme on tämän luonnon jatkumo ja osa.

Päätön karhu kotitalonsa portailla kitaran ja Siwan muovikassin kanssa. Päättömyys vaikuttaa henkilön elämässä yhä.

* *

Vaikka saatan välillä olla synkkämielisyyteen taipuvainen, minussa on (ehkä juuri siksi) aimo annos pyrkimystä absurdiin, toisin olemiseen ja leikkiin. Sitä pidetään osin outona, varmasti ehkä jopa avuttomana ja ärsyttävänäkin lapsellisuutena.

Olen kuitenkin oivaltanut, että lopulta se on yllättävän tervettä ja eheyttävää. Minulle.

Mielikuvitus ja keveyden kaipuu on merkki selviytymistaistelusta. Jokaiselle meille maailma esittäytyy hieman toisin. Minä etsin siitä epätyypillisyyksiä, kaksinaismerkityksiä ja hukutan itseni äänimaailmoihin, jotka eristävät minut liiasta ympäröivästä todellisuudesta. Näin luon oman todellisuuteni.

Päätön karhu kommunikoi.

* *

PMMP teki oman versionsa Noitalinna Huraan loistavasta Pikkuveli-kappaleesta. Kaikki kunnia alkuperäiselle. En koskaan ole ymmärtänyt tämän toisinnon tarpeellisuutta. Pisteet kuitenkin PMMP:n videolle, jolla seikkailee koirahahmo.

Tuossa hahmossa kiteytyy jotain, joka puristaa sydäntä.

Eläinihmineneläin välittää käsittämättömällä tavalla kaiken sen lapsuuden katovaisuuden ja aikuisuuden uhkan tai uhkaavan mahdollisuuden. Muu ei siihen yltäisikään.

Aikuisuuden voima on tämän ymmärtämisessä ja sillä leikkimisessä. Sen voi tavoittaa yhä uudestaan, vaikka tiedostaminen ei täysin poistuisikaan.

* *

Eikö ole hämmentävää, että muistamme millaista oli olla lapsi, mutta emme kuitenkaan muista? On olemassa häivähdyksenomainen ja jollain tavalla itsepäisen vakuuttunut käsitys lapsena olemisesta, mitä se ei lopulta missään tapauksessa kuitenkaan ole.

Ehkä siksi näemme ikään kuin alitajuisten tunnemuistojen tasolla valikoituja ja oletettuja (ehkä jopa toivottuja) fragmentteja tuosta kadotetusta tilasta omassa arkipäivässämme, toiset enemmän toiset vähemmän.

Lapsena olemiseen voi ehkä osin hetkittäin päästä käsiksi tunnemuistojen tasolla lasten kautta. Hetkessä samaistumme lapsen kokemaan oman muistomme kautta.

Jokin näiden muistojen kaltainen elementti on osa inhimillisiä eläinhahmoja. Niin lapsuutta kuin eläimen maailmaa kuvaa rehellisyys ja toisin olemisen mahdottomuus. Ne ovat ns. aikuisuutta suorempia olemisen tapoja. Harkinnan viive puuttuu, eläminen tapahtuu hetkessä.

Samalla kuitenkin kuvioissa on (aikuisten maailman tapaan) ns. viidakon laki. Lastenkin maailma voi olla hyvin julma.

Karhu vaikuttaa innostuneelta.

* *

Viime kädessä aikuisuus on kuitenkin isoilta osin enimmäkseen harha. Lapsen näkökulmasta aikuinen osaa ja tietää. Täysi-ikäiset ihmisyksilöt tekevät toki kukin osansa, hyvin eri tavoin ja menestyksin. Jotkut ymmärtävät jopa jotain.

Osaaminen ja tietäminen haarautuu monimutkaisesti verkottuneeksi (väärinkäsitysten) sekamelskaksi. – Politiikka on syntynyt.

Eläinhahmoista on ehdottomasti mainittava vielä kasvinkumppanini. Hän on vuonna 1977 syntynyt Franciscus. Ihan hykerryttää hänen ajattelemisensa. Hänessä ei ole mitään pahaa, ei voisi olla.

Hän on isäni suosikki. Hänet on sittemmin tunnettu nimellä Ransu. – Terkkuja iskä!

Hanna Telakoski

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua