Suomalaista kulttuuria, mutta ilman kulttuuria, kiitos!

Robin Williams puhuu taiteen ja kulttuurin puolesta Peter Weirin elokuvassa Kuolleiden runoilijoiden seura (1989).

Perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purra kutsui kulttuuria ”luksustuotteeksi”. Tämä herätti paljon keskustelua niiden parissa, joita lausahdus koski, ja vähänlaisesti huomiota niiden keskuudessa, jotka olivat Purran kanssa samaa mieltä – vaaleista päätellen suuri osa kansasta.

Kulttuuri-ihmiset ryntäsivät puolustamaan alaansa tilastolla, jonka mukaan kulttuurialan saama 1,2 miljardia euroa tukia tuottaa valtiolle 13 miljardia arvonlisää. Kuten Oskari Onninen kirjoitti Iltalehden kolumnissa, kulttuurialaan luettiin kuitenkin myös muun muassa videopelit ja mainonta.

Kulttuurialan kaupallinen tuottavuus tuskin siis on lähtöisin oopperasta ja yhden hengen black metal -yhtyeistä – ja kuitenkin juuri näiden taloudellinen tukeminen on juuri tästä syystä tärkeää. Suomen pikkuruisella markkina-alueella nämä kulttuurialat eivät muuten säily.

* *

Mutta miksi kulttuurin pitäisi säilyä?

Kulttuurialan ihmiset tietävät kyllä, että heidän alaansa on vaikea puolustaa taloudellisin termein. Ja kuinka he voisivat kapinoida taloudellisia termejä vastaan? Eikö juuri terve talous takaa sen, että ihmiset voivat hyvin ja että myös julkisiin palveluihin riittää rahaa? Maslowin tarvehierarkia kertoo meille, että ihmisellä on ensin oltava niin sanotut perusasiat kunnossa, ennen kuin hän voi tavoitella ”luksustuotteita”.

Maslowin tarvehierarkia ei kuitenkaan ole aukoton. Kulttuurissa on kyse jostain paljon vaikeammin määriteltävästä ja oleellisemmasta – kyllä, oleellisemmasta – kuin taloudellinen tuottavuus.

Kulttuuri on kaikkea kirjastoista kesähitteihin, klassisen musiikin vuosisatojen kehityskaaresta nuorten harrastuksiin – ja lehtiartikkeleihin. Suomalainen kulttuuri on, yllättäen, suomalaista kulttuuria.

Tätäkin keskeisemmin, kulttuuri on jotain yhteistä ja jaettua. Se on mahdollisuus tavoittaa toisen ihmisen näkökulma – yhteys kanssaihmiseen. Lisäksi kulttuuri on keino osallistua, toteuttaa itseään. Kulttuuri näyttää ihmiselle mahdollisuuksia, joita hän ei muuten tavoittaisi. Kuten Robin Williamsin hahmo elokuvassa Kuolleiden runoilijoiden seura puolustaa runoutta: ”Vain unelmissaan voivat ihmiset aidosti olla vapaita.”

Kulttuuri on siis erityisen tärkeää ihmisyydelle itselleen, meistä jokaiselle. Sen vuoksi, että me yhä arvostamme sitä, mikä tekee meistä ihmisiä. Sen vuoksi, että pystymme kuvittelemaan jotain ihmistä suurempaa.

* *

Mutta miksi realistinen nykyihminen haihattelisi mokomia? Mitä hyötyä tästä kaikesta on?

Jos kaikki arvioidaan taloudellisen hyödyn perusteella, kulttuuri koetaan hyödyttömäksi. Tässä piileekin paradoksi: kulttuurin katoaminen olisi katastrofaalista, mutta sen menetystä ei enää osattaisi edes surra. Kulttuurin arvot (avoimuus, monipuolinen sivistyneisyys, kyky kehittyä ja kuvitella uusia mahdollisuuksia) olisi tässä tapauksessa jo hylätty tuottamattomina. Niiden kadottua ei niitä myöskään ikävöitäisi, sillä niiden tuoma ”inhimillinen hyvä” olisi jo arvioitu tarpeettomaksi.

Jäljelle jää vain jokin puute, selittämätön haava. Tragedia ilman katsojia.

Tai, edellä mainitun Kuolleiden runoilijoiden seuran mukaisesti: ”Kirjoitamme ja luemme runoutta, koska olemme ihmislajin jäseniä — Lääketiede, lakitiede, kauppatiede, tekniikka, nämä ovat jaloja tavoitteita ja välttämättömiä elämän ylläpitämiseksi. Mutta runous, kauneus, romantiikka, rakkaus, näitä varten me elämme.”

Topi Lepojärvi
Anttoni Kuusela

Topi Lepojärvi on sävellykseen erikoistunut musiikin maisteri ja filosofiaan erikoistunut yhteiskuntatieteiden kandidaatti, joka on opiskellut Aberdeenin yliopistossa, Skotlannissa, sekä Jyväskylän yliopistossa. Anttoni Kuusela on japanilaiseen filosofiaan erikoistunut tohtorikoulutettava Jyväskylän yliopistosta.

* *

Lue myös Marita Salosen kolumni aiheesta

Luksuspalvelusta päivää! Mieti ketä äänestät. Äänestä. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua