Väinö Kirstinän (1936–2007) kokoelmateos vuodelta 1979.

Esseessäni ”Runon elementit” (Trifonovin syndrooma, 2017) käytin yhtenä viitekehyksenä ranskalaisen filosofin Gaston Bachelardin esityksiä klassisten elementtien roolista runoudessa ja sovelsin niitä neljään esikoisrunoilijaan, joille kullekin tunnistin oman elementtinsä. Silloin en vielä tuntenut Bachelardin myöhäiskauden Tilan poetiikkaa, jossa hän oli kääntänyt kelkkansa suhteessa aiempiin tulkintoihinsa. Nyt hän hylkäsi ehdottomasti psykologisen ja psykoanalyyttisen tavan redusoida runo ja runokuva johonkin ilmiötaustaan. Bachelardille runokuvat olivat nyt puhtaita ja välittömiä mihinkään redusoimattomia kuvia, jotka puhuttelevat lukijaa suoraan omalla voimallaan.

Kun tulin Tilan poetiikassa kohtaan, jossa Bachelard käsittelee ääniä ja äänen ilmentymiä ja mahdollisuuksia runoudessa, sanoin itselleni: Kirstinä! Esittelin Väinö Kirstinän vuonna 2004 Suomen kulttuurihistorian 5. osassa. Siinä olin intuitiivisesti tehnyt näkyväksi Väinö Kirstinän tuotannosta karakteristisen ominaisuuden, ääni- ja kuulovaikutelmat, jotka tuntuvat olevan runon puhujalle jotakin erityistä. Vaikka ympäristömme äänet ovat meille kaikille automaattisen arkisia, niihin ei kiinnitä huomiota, elleivät ne ylitä häiriökynnystä. Runo auttaa erottelemaan äänet.

Tästä impulssista lähti paluuni Kirstinän runouden äärelle, erityisenä lähtökohtana ääni. Päätin lähestyä Kirstinää Bachelard-hengessä kuuloaistiin vetoavana äänivaikutelmien runoilijana keskittyen seuraaviin kysymyksiin. Voidaanko puhua Kirstinän runoudesta erityisenä äänimaisemana? Siihenkö perustuu Kirstinän runouden oma ääni? Onko tämä piirre jäänyt pimentoon esimerkiksi hänen tuotantonsa tulkinnoissa visuaalisuuden tai teknisen kokeellisuuden kustannuksella?

Sisään tunkee kaupunki

On tavallista, että runojen maisema vetoaa ensisijaisesti näköaistiin, mutta Kirstinää lukiessa: mitä enemmän häntä lukee, sitä herkemmin lukija kokee myös esineet, koneet ja eläimet auditiivisina: kun mainitaan traktori tai sääski tai lokki, lukija kuulee ne. Retorisena kuviona kyse on tällöin lähinnä metonymiasta: konkreettinen kohde tuottaa äänen mielteen. Kun Kirstinällä ikkunasta ”sisään tunkee kaupunki”, kyse on kaupungin äänistä, melusta lähinnä, ei niin että itse kaupunki tulisi ikkunasta sisään. Tämä Hitaitten aurinkojen avausruno päättyykin sanoihin ”korva ottaa vastaan vastahakoisesti äänet”.

Olen toki tietoinen siitä, että runon evoluution alussa oli ääni, runo oli puhuttua. Erikseen on myös äänirunous, ja tämän muoti-ilmiön aallonharjalla Kirstinäkin kokeellisessa vaiheessaan seilasi.

Äänirunous on ”runousmuoto, jossa semanttisista ja syntaktisista rakenteista riisuttua lyriikkaa yhdistellään musiikkiin tai taustaääniin. Kysymyksessä ovat ikään kuin sanattomat säkeet”, sanotaan Yrjö Hosiaisluoman Kirjallisuusopissa. Suomalaisena esimerkkinä Hosiaisluoma mainitsee Kirstinän Luonnollisen tanssin kokeilut.

Kirstinä itsekin käsitteli ilmiötä kuulussa esseessään ”Loruista lettrismiin” (1963). Muutenkaan ei ole sattumaa, että juuri Kirstinä kiinnostui äänirunoista, äänille sensitiivinen kun oli. Lapsenkielikin on lähellä äänirunoutta. Lapsenlapsenlapsellani oli tapana jo alta vuoden ikäisenä matkia auton ääntä auton nähdessään tai leikkiautoa ohjastaessaan: ”Brumm-brumm!” Kuinka ollakaan, Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelmassa on runo nimeltä ”Pieni auto”, joka alkaa: ”pieni auto // on matkalla rrr rrrr rr kaikki liikkuu / rrr rrr”!

Ääniruno sanan perinteisessä merkityksessä ei kuitenkaan ole tämän jutun varsinainen aihe, vaan äänimaisemalla tarkoitan Kirstinän runon suhdetta ääniin. Tulokulmani aiheeseen muistuttaa lähinnä Aarne Kinnusen Putkinotko-tutkielmassaan käyttämää lähestymistapaa, jossa on vuorostaan kuultavissa häivähdys etnomusikologien kehittämää äänimaisematutkimusta, jonka Suomeen lanseerasi vuosituhannen vaihteessa Helmi Järviluoma. Esimerkkinä suuntauksesta mainittakoon Äänimaisemissa-kokoomateoksesta Marko Niemelän artikkeli, joka loihtii esiin ääniä sata vuotta vanhasta valokuvasta.

Kuin kuulisi nimeään mainittavan

Kirstinä sivusi itsekin joissakin teksteissään tämän artikkelin näkökulmaa eli otti kantaa runouden äänimaisemaan. Esimerkiksi Talossa maalla on runo, joka muistuttaa eri äänten sekoituksena eräänlaista kakofonista kamarimusiikkia:

”’Se on veren ääni’,

minulle sanottiin syväporan jyskeen

kantaessa metsän yli.

 

Öiden ja päivien ehtoollinen

täyttää suun ja nenän.

 

Kuin halkoja hakatessaan

kuulisi avunhuutoja, nimeään mainittavan,

kun lokit kirkuvat,

tai kun terä soi;

minä lämmitän taloa.

 

Ohut savu nousee.”

Kirstinä on pohtinut tätä Yrjö Hosiaisluoman taustahaastattelussa:

”Tuolla kun halkoja sahailin niin mä muistan, että sahan ääni antoi aiheen sellaiseen kuulohallusinaatioon, niin kuin nimeäni olisi huudettu. Se oli niin täydellinen se aistien deprivaatio. […] Tämä on kai rinnastettavissa siihen ilmiöön, että mieli alkaa täyttää kuvilla tyhjiötä, niin kuin huuto täyttää täydellisen hiljaisuuden. Tai jos on luminen maisema, jossa ei ole juuri mitään, siihen alkaa kuvitella, kun ei kestä niin suurta tyhjyyttä. Ehkä poeettisuus osittain syntyy juuri tästä harhasta.”

Aistien synestesia kiinnosti Kirstinää. Gradunsa Charles Baudelairesta tehnyt Kirstinä palasi teoksessaan Runo ja lukija (1971) Baudelairen runousopilliseen ideaan, vastaavuusteoriaan. Hänestä Aila Meriluodon Lasimaalauksessa ”luova sana saa värit leimahtamaan, samaten kuin Baudelairen le Verbe [= Sana isolla ässällä] aiheuttaa, että ’väri puhuu kuin syvä ja värisevä ääni’. Näköaistimus koetaan tämän mukaan kuuloaistimuksena.”

Ja vielä kerran, esseessä ”Myytti runouden mykkyydestä” (1973) Kirstinä korosti runon kieltä uudistavaa luonnetta ja puolusti runon puheen painokkuutta Mirkka Rekolaa lainaamalla: ”On puhuttava / niin kuin sanoissani / yhä olisi ääni.” Runouden mykkyys on myytti – m.o.t.

Vilja kasvaa ritisten

Tyypillistä Kirstinää on personifioida luontokappaleiden ääntely: linnut karjuvat ja lörpöttelevät, mutta hän antaa äänen myös mille tahansa luonnonilmiöille: lakeus kirkuu, käheä tuuli humisee ja vilja kasvaa ritisten.

Pekka Tarkan puhe Kirstinän ”antropomorfismista” viittaa samaan suuntaan. Myös monet esineet, kuten koneet ja soittimet, tuottavat ääntä jo luonnostaan, mutta ”niin sanovat [myös] oksat ilmassa” tai ”päätään kohottaen puu sanoo hänelle”. Joskus abstraktiokin voi saada oman äänen, triviaaleina metaforina vaihteeksi: ”pelon huuto” ja ”päivät jyrisevät kiskoilla”.

Tärkeää Kirstinälle ovat myös äänen vastakohdat, hiljaisuus ja vaikeneminen, kuolema korkeimpana muotonaan. Niiden funktiona on usein korostaa ja dramatisoida ääntä: ”kuuntelen hiljaisuuden ääniä” (Hiljaisuudesta). Luonnollisessa tanssissa aihe saa ilmauksensa ”Atomipompotuksen” finaalissa: ”kaikkeus vaiti” ja ”mykkä huuto”. Puhetta-kokoelman ”Codassa” Kirstinä heittäytyy metafyysikoksi (toki muutenkin pitkin uraansa): ”[Ihminen] tahtoo ottaa vastaan ainoastaan pienen valon, kuoleman, ja ymmärtää sen äänen”.

Oman värinsä ”Codalle” antaa Kirstinän paljastus, jonka mukaan hän koosti sen käyttämällä sellaisia sanoja, jotka on tilastoitu ranskankielisen runouden yleisimmiksi sanoiksi: ”Olen muodostanut näistä irrallisista sanoista lauseita.” Kyse on siis Kirstinän kokeilevasta sanaleikkivaiheesta – samalla kun pidetään mielessä, että kaikkien runojen pohjana on aina jokin sanavarasto (miinus äänirunot). Luonnollisen tanssin säkeessä ”taitoin kieleni mutkalle ja vaikenin” hän sitten ikään kuin kommentoi tekniikkaansa ja vetää sanansa takaisin.

Puhetta (1963) ja Luonnollinen tanssi. Kannet Kyösti Varis ja Osmo Pasanen.

* *

Runon ääni repii hiljaisuuden

Väinö Kirstinä aloitti runoilijanuransa 1950-luvun modernismin jälkimainingeissa esikoiskokoelmallaan Lakeus. Runot kertovat Kirstinän omaa tarinaa siirtymisestä lakeuksilta Helsinkiin. Alussa on maisema: ”Saat nähdä kauas / näkemättä mitään.” Sitten saavutaan Helsinkiin: ”Raitiovaunu huutaa kuin sika.”

Seuraavassa kokoelmassa Hitaat auringot sopeutuminen urbaaniin elämänpiiriin on jo hyvällä alulla: ”Linnut karjuvat puissa.” Tosin dikotomia on edelleen käsillä: ”runon ääni repii hiljaisuuden / kahteen osaan kuin vaatteen”.

Hitaista auringoista vauhti alkoi kiihtyä. Edellisen kokoelman julkaisussa ilmenneet hankaluudet WSOY:n kanssa johtivat kustantajan vaihdokseen, ja vielä samana vuonna 1963 ilmestyi Tammelta Puhetta, joka jo nimensä mukaisesti arjistaa ja väljentää ilmaisua Pentti Saarikosken vanavedessä. Kirstinä on ottanut kaupungin haasteen vastaan ja vastaa samalla mitalla, pyrkimällä sieppaamaan arkipäivän ärsykkeet suoraan lennosta.

Luonnollinen tanssi on jo täyttä ilotulitusta. Kirstinä on ottanut pidäkkeettömästi käyttöönsä kaikki kokeilevan ja leikkivän runon keinovarat loruista, dadasta ja kollaaseista luetteloihin, lallatukseen ja typografisiin kuvarunoihin – kaikki nämä toimivat Kirstinän tämän vaiheen äänikertojen vahvistimina. Kokoelman päättää automaattikirjoituksen sukuinen hurja vyörytys ”Atomipompotusta”, Sadankomitealle omistettu ”resitatiivien” sarja, joka avaa levälleen ”koko” maailman.

Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma kertaa ja kehittelee kahden edellisen kokoelman löytöjä. Se on jaettu viitteellisesti Deweyn kirjastoluokituksen mukaisiin aihepiireihin, joiden puitteissa runoilija kommentoi kaikkia mahdollisia ajan ilmiöitä. Esimerkiksi luokassa ”58 Eläintiede” on ensin groteski tarina hevosista sodassa (pasifistinen sanoma) ja toisen, ”Harhaan lentävän ritarin” päähenkilönä on auto: ”… ja nousee autoäidin turvalliseen syliin, pois pahasta / maailmasta…” (kulutusyhteiskunnan kritiikki).

LSD-suunnitelma-vaiheen Kirstinä tavataan yhdistää Marshall McLuhanin ajatteluun. Esimerkiksi runon ”Kokonaisuus” ”hengitysrespiraattori” voidaan lukea vertauskuvallisena. Runo päättyy profeetallisesti: ”…kone käyttää häntä, / kone huolehtii myös puhumisesta. / Hän on hyvin hiljainen.”

Tässä yhteydessä en malta olla mainitsematta Esko Ervastin ja Pertti Karkaman Kirstinä-tulkintaa kouluhallituksen lukion käyttöön hyväksymässä Suomen kirjallisuushistoriassa (1973), joka sinänsä on linjassa heidän lukutapansa kanssa: ”Ilmaistakseen esineistynyttä todellisuutta Kirstinä päätyy ilmiöiden luettelointiin. […] Kokoelma Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma 1967 luokittelee ilmiöt kirjastojen luokitusjärjestelmän mukaan. Tällaisesta tilanteesta, missä kaikki on valmista tai valmiiksi luokiteltua, ei löydy muuta tietä ulos kuin kääntyminen sisäänpäin ja pyrkimys keinotekoisesti laajentaa tajuntaa.”

Lampeen loikkasi sammakko

Seuraavista kokoelmista lähtien Kirstinä suitsii Pegasoksen ja palaa alkuvaiheen eleettömään ilmaisuun, lähelle luontoa. Itseironia tasoittaa resignaatiota: ”Selän takana kahahtaa äkkiä / ja loiskahtaa / kuin valtamerta olisi lyöty Afrikalla. // Lampeen loikkasi / sammakko” (Säännöstelty eutanasia). Kokoelmassa Elämä ilman sijaista 1960-luvun uho on vaihtunut suhteellisuudentajun ohjelmaksi: ”Tuhannetta kertaa / pikkumies kohottaa moukaria / ja lyö vuorta: / kilahtaa.” Siinäpä Kirstinän runouden ohjelmajulistus.

Vuonna 1969 ilmestynyt Talo maalla oli kokoelma, jossa Kirstinä karisti edellisten kokoelmiensa estetiikan – kollaasit, sanaleikit ja julistavat elkeet. Paluu alkutuotannon Kirstinään ilmeni sananmukaisesti myös siten, että hän oli muuttanut maalle ja ryhtynyt alkutuotannon harjoittajaksi puutarhaviljelijänä.

En ole nähnyt missään viittausta siihen, että Kirstinä olisi lukenut Bachelardia, mutta erityisesti Talossa maalla on aistivinaan, että hän on hyvinkin saattanut tuntea Tilan poetiikan. Se tiedetään, että Kirstinä luki jatkuvasti ranskalaista runoutta ja tutkimusta.

1980-luvulla Kirstinä julkaisi kaksi kokoelmaa, Hiljaisuudesta ja Yötä, päivää. Ensiksi mainitun kokoelman hiljaisuutta korostava nimi on äänen funktio sekin, tosin sen nurinkäännetyssä muodossa, puhetta ja Puhetta vastaan. Tosin ensimmäisen osaston mottoruno avaa kokoelman hiljaisuuden vastakohtana, metelinä: ”Ukkosen yhä / jyristessä pääskynen / jo lörpöttelee.”

Kokoelman eräs toistuva motiivi on tuuli ja sen ilmenemismuodot. Tuulihavainnot sellaisenaan perustuvat paljolti kuuloon, joskus osoittelevasti: ”mäellä tuuli käy puihin kaikkiin / ja ne vastaavat jokainen äänellään / niin kuin runoilijat / humisee vihreys ja korkeimmat latvat / liikkuvat kun kaikki muu on näköjään tyyntä”.

Kuuntelen hiljaisuuden ääniä

Ilma on ääniä täynnä runossa, jonka puhuja istuu aitassa lukemassa ”runojen kirjaa” ja katsoo ”surviaisten tanssia”: ”lapset huutavat isää, isä huutaa lapsille / ampiainen pyrkii sisään / sääski inisee, kärpänen käy käsiin”. Kokemuksesta tiedetään sekin, että hyönteiset pelkällä häiritsevällä läsnäolollaan ovat yhtä ääntä. Toisessa runossa ”kuuntelen hiljaisuuden ääniä / ja kerron sinulle mitä sisinnä liikkuu / kun rekka-autot ajavat kaupungin halki pitkin yötä / ja päivää…” Rekatkin ovat kuin hyönteiset, yhtä ääntä.

Hiljaisuuden viimeisen osaston laatukuvamainen ”Istun marjapensaan juurella kirjoituskone polvilla” on idylli, jota lukiessa tuntuu kuin kuuntelisi pianokvartettoa (Bachelardkin sanoisi noin). Elokuisessa pihapiirissä on ollut kattotalkoot, nyt on aika hiljentyä:

”               Kuulen kylästä autojen ääntä.

 

Vaimoni kirjoituskone naputtaa talon etupihalla.

 

Koivut suhisevat tällä humisevalla harjulla melkein aina.

On 25 astetta varjossa. Kirjoituskone painaa

polvia hiukan, minulla on vain shortsit

ja kengät. Nokkosperhonen lentää vielä.

 

Etäältä kuuluu lapsen ääni.

 

Taivaalla ajelehtivat cumulus-pilvet.

 

Etäällä visertävät pääskyset, ja naapurin ovi käy.”

Seuraavan kokoelman Yötä, päivää kansiliepeessä on lainauksia Hiljaisuuden kahdesta kritiikistä. Niistäkin huomaa, että Kirstinän äänimaailma on tarttuvaa lajia: runoja luonnehditaan äänten avulla, joskaan itse ilmiötä ei muuten artikuloida. Uuden Suomen Matti Paavilainen aloittaa: ”Kristinällä on ainutlaatuinen kyky rekisteröidä ympäristön melskeet rauhallisesti hymyillen tai vain parahultaisesti kiusaantuen.” Arto Virtanen asettaa sanansa Aamulehdessä näin: ”Kirstinä palauttaa uskon […] luontevaan puheeseen: […] yksikään säe tai ilmaus ei särähtänyt, sitäkin useammin kuului puhtaita helähdyksiä.”

Kirjarovioiden valot (1977) ja Hiljaisuudesta (1984). Jälkimmäisen kannen on suunnitellut Raimo Kanerva.

* *

Nielty huuto tekee haavan

Kirstinä toimi pitkään kulttuuribyrokraattina. Tämä paistaa läpi osassa Hiljaisuuden runoja. Niistä aistii ärtymyksen siitä, miten rooli häiritsee luovaa työtä. Seuraavan kokoelman Yötä, päivää vimmaisen avausrunon voi lukea kuvauksena rooliodotusten ristiriidasta, eräänlaisena posttraumaattisena kokemuksena:

”Näkee niitäkin, jotka ovat niin poissa, etteivät he

tiedä, keitä he ovat. Kaikki yhteydet poikki.

 

               Huuto pysyy hampaiden takana ja niellään.

 

               Nielty huuto tekee haavan kuin partaveitsen terä.

 

Se tappaa tehokkaasti kuin potku maksaan tai munuaisiin.”

Lievästä abstraktiudestaan huolimatta kokoelman vaikuttavimpiin kuuluu nimetön runo, joka on jaettu lyhyisiin numeroituihin kaksi- ja kolmirivisiin säkeistöihin. Runo lähtee käsikirjoitusliuskaan eksyneestä koivun siemenestä, joka vertautuu pääskyseen, ristiin, elämän antajaan, kuolevaisuuteen: ”Kuolleella paperilla elämän pommi. / Elämään jäävän runon vierellä kuolevainen siemen.” (Pommiin on sisäänrakennettu ääni.) Runo on kuin suoraan Bachelardin pelikirjasta, varsinkin sen päätös: ”Koivun siemen: / entä kun se räjähtää.”

Koivunsiemen-runo on dynaaminen, räjähdysalttiudessaan moneen suuntaan räiskähtelevä rypälepommi (tämäkin kuva runossa esiintyy), kun taas syksyistä laatukuvaa maalaavassa runossa ”Savenharmaasta leimahtaa” on säe, jota Bachelard rakastaisi:

”Koivun hiljennyttyä tiaisen vaatimaton soolo.”

”Kirjoituskone hurisee” on poliittinen runo, vaikka sitä ei sellaiseksi alkusäkeiden perusteella aavistaisi. Se suorastaan tihkuu Bachelardin hyveistä ylintä, kotoisuuden ylistystä – ja taas kerran, täynnä ääniä. ”Kirjoituskone hurisee / kuten ympärillä kuivaamo, autot, traktorit / samaa työn, rahan, toimeentulon hurinaa. / Sähkö lämmittää selkää, valaisee paperia, / radio soittaa Brahmsia. Olen kotona.”

Tästä siirrytään äkkiä vuoden 1964 Romaniaan, missä ”kerrottiin että kaikki maalaistalot on täällä sähköistetty”. Runon puhuja ei kuitenkaan ”nähnyt sähköjohtoja / maalaiskylissä, joiden lävitse musta kolonna kiisi”. Runo päättyy ironiseen muistumaan Leninin julistuksesta, jonka mukaan ”neuvostojen valta ja koko maaseudun sähköistäminen / on yhtä kuin vallankumous”.

Etäältä kuuluu tien kohu

Yötä, päivää-kokoelman viimeinen osasto sisältää kaksi proosarunoa, joista ensimmäinen käsittelee runokaivon huoltoa, tukkeutuneisiin runosuoniin tulee johtaa vettä puhtaiden runojen pohjavetten pulputa. Tämän jälkeen Kirstinä runoilijana vaikeni, runosuoni ehtyi, joskin vuonna 1994 hän julkaisi vielä yhden kokoelman, Vieroitusoireita. Se on väsähtäneen oloinen, nimensä mukaisesti siinä mietiskellään addiktion eri muunnelmia. Hosiaisluoman elämäkerran mukaan Kirstinä oli hiljattain onnistunut häätämään viinamadon sisuksistaan, ja runoilija itse huomauttaa kokoelman alkusanoissa, että se on terapiasta syntynyt kirja.

Viisirivisessä ”Villa Kivessä” on kuulevinaan runoilijan jäähyväisten kaiun:

”Puhtaaseen lumeen

jäniksen jäljet

ja yksinäinen latu

ovat tulleet yön aikaan.

 

Etäältä kuuluu tien kohu.”

Ikoninen maalaismaisema keskellä urbaania Helsinkiä – Kirstinän runouden jännitteet pähkinänkuoressa! Siinä viimeisen sanan saa taas ääni. Ympyrä sulkeutuu.

Lainaan lopuksi kokonaisena Lakeus-esikoisen seitsemännen runon, joka ikään kuin musiikkimosaiikkina ennakoi runoilijan koko tulevan tuotannon erään hallitsevan piirteen – tiedät kyllä, minkä – ja kaiken keskellä moottoripyörä. Kuule, miten se pärisee.

”Mitä ääniä kuuluu, kun niityt sammuvat.

 

Katolla liikkuu varpunen, varpaat

rapisevat. Ja toukka kattohirsissä

tikittää, ja pysähtelee välillä.

 

Aika.

 

Tuuli kulkee peninkulman pituisena

aivan tasaista maata. Katto surisee,

unettaa. Naapurista haukkuu koira,

tiellä sora ratisee.

 

On veren tykytys, ja kirkonkylästä

kuuluu sahan kirkuva ääni.

 

Moottoripyörä.

 

Uni tuo uusia ääniä, joita ei muista

eikä tiedä uneksineensa.”

* *

Edellä kirjoitettu on enimmäkseen kuvailua. Se on raportti ilmiöstä, jota sellaisenaan, Kirstinän osalta, voi pitää löytönä. Se on kuitenkin vain alustava puheenvuoro sen pohtimiseen, mitä merkityksiä ja arvoja kuvatun kaltaiseen runon ”auditiiviseen metodiin” sisältyy, ja sehän on syvemmän analyysin paikka. Auli Viikarin ja Hannu Launosen kaltaiset analyytikot ovat poistuneet keskuudestamme, Aarne Kinnustakaan unohtamatta.

On myös selvää, ettei Kirstinä ole ainoa, jonka tuotannossa auditiivisella ilmaisulla on näin näkyvä paikka. Karkeasti runot / runoilijat voidaan jaotella aistien mukaan kahteen luokkaan, visuaalisiin ja auditiivisiin. Selvää on sekin, että ominaisuudet saattavat mennä ristiin ja päälletysten. Samalla on huomattava, että tässä ei ole kiinnitetty huomiota runouden muihin peruskvaliteetteihin kuten rytmiin, sointuun ja ”merkityksiin”. Vasta sitten kun analyysi yhdistää kaikki nämä tekijät eläväksi kokonaisuudeksi, olemme perillä.

Toisaalta voi miettiä, mitä kertoo reseptiosta, aikalaiskritiikistä ja kirjallisuuden kentästä se, ettei Kirstinän tätä ominaisuutta huomattu tai jos huomattiinkin, ei siihen kiinnitetty lainkaan huomiota. Kun Kirstinä oli uransa huipulla, huomio kohdistui mieluummin luetteloihin, lallatuksiin ja kuvarunoihin.

Sama koskee jälkimainetta. Esimerkiksi Kirstinän keskeisen tuotannon valikoiman Näköpiirissä (2006) esipuheen laatija Maila-Katriina Tuominen hehkuttaa Kirstinän lyriikan sinänsä kiistattomia yhteyksiä visuaalisiin taiteisiin. Kirjallisuutemme lyhyessä historiassa (2000) Leena Kirstinä puolestaan keskittyy lyhyessä Kirstinä-passuksessa dadaistisiin äännerunoihin, typografisesti sommiteltuihin kuvarunoihin ja surrealistien suosimiin umpimähkään valittujen sanojen luettelorunoihin.

Väinö olisi ansainnut tulla myös kuulluksi.

Anssi Sinnemäki

* *

Väinö Kirstinän teoksia

Runot

• Lakeus. Helsinki: WSOY 1961.
• Hitaat auringot. Helsinki: WSOY 1963.
• Puhetta. Helsinki: Tammi 1963.
• Luonnollinen tanssi. Helsinki: Tammi 1965.
• Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma. Helsinki: Tammi 1967.
• Talo maalla. Helsinki: Tammi 1969.
• Säännöstelty eutanasia. Helsinki: Tammi 1973.
• Elämä ilman sijaista. Helsinki: Tammi 1977.
• Runoja 1958–1977. Helsinki: Tammi 1979.
• Hiljaisuudesta. Helsinki: Tammi 1984.
• Yötä, päivää. Helsinki: Tammi 1986.
• Vieroitusoireita. Helsinki: Tammi 1994.
• Näköpiirissä. Runoja vuosilta 1961–1994. Helsinki: Tammi 2005.

Esseet

• Osuus Ritva Haavikon toimittamassa teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet, 2. Kirjailijoiden studia generalia 1979. Helsinki: WSOY 1969.
• Runo ja lukija. Helsinki: Weilin+Göös 1971.
• Kirjarovioiden valot. Esseitä, artikkeleita, pakinoita. Helsinki: Tammi 1977. [Tässä kokoelmassa esseet ”Myytti runouden mykkyydestä” ja ”Loruista lettrismiin”]
• Kirjailijan tiet. Esseitä. Helsinki: Tammi 2005.

* *

Muut viittaukset

• Gaston Bachelard: Tilan poetiikka. Suomentanut Tarja Roinila. 3. painos. Helsinki: Nemo 2003 [La poétique de l’espace, 1957].
• Esko Ervasti & Pertti Karkama: Suomen kirjallisuushistoria. Helsinki: Tammi 1973.
• Yrjö Hosiaisluoma: Tähdet lähellä, kengässä lunta. Väinö Kirstinän öitä ja päiviä. Helsinki: SKS 1996.
• Yrjö Hosiaisluoma: Äänirunous. Teoksessa Yrjö Hosiaisluoma, Kirjallisuusoppi. Aapisesta äänirunoon. Helsinki: Avain 2016, 1041–1042.
• Helmi Järviluoma & Ulla Piela (toim.): Äänimaisemissa. Kalevalaseuran vuosikirja 95. Helsinki: SKS 2016.
• Aarne Kinnunen: Talo ilmassa. Joel Lehtosen Putkinotko. Helsinki: WSOY 2005.
• Leena Kirstinä: Kirjallisuutemme lyhyt historia. Helsinki: Tammi 2000.
• Marko Niemelä: Ääniä kuvassa? Iikka Paavalniemen valokuvan mikrohistoriallinen tulkinta. Teoksessa Järviluoma & Piela (toim.), Äänimaisemissa, 207–221.
• Anssi Sinnemäki: Kirstinä, Väinö, runoilija. Teoksessa Anssi Sinnemäki & Laura Nevanlinna (toim.), Suomen kulttuurihistoria 5. Helsinki: Tammi 2004, 139–140.
• Anssi Sinnemäki: Runon elementit. Teoksessa Anssi Sinnemäki, Trifonovin syndrooma ja muita kirjallisuusesseitä. Helsinki: Tamara Press 2017, 188–233.
• Pekka Tarkka: Suomalaisia nykykirjailijoita. Laitokset vuosilta 1967, 1980, 1989. Helsinki: Tammi.
• Maila-Katriina Tuominen: Esipuhe. Teoksessa Väinö Kirstinä, Näköpiirissä, Runoja vuosilta 1961–1994. Helsinki: Tammi 2005, 5–8.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua