Bowser on Marion arkkivihollinen ja Koopa-kilpikonnien kuningas. Kuva: Nintendo
KOLUMNI | Kirsti Toivonen kirjoittaa Super Mario -pelien ylisukupolvisesta pelaamiskokemuksesta ja tulee samalla kertoneeksi, miltä tuntuu seurata Ukrainan sotaa Venäjän toisesta naapurimaasta käsin.
Kun olin lapsi, tunsin yhden putkimiehen. En kylläkään tiennyt hänen olevan lvi-alan ammattilainen, koska en nähnyt hänen koskaan korjaavan putkia tai asentavan yhtään hanaa. Ymmärsin kuitenkin, että hän oli raavas työihminen, koska hän jatkuvasti juoksi ja hyppi haalarit niskassa, murskasi seiniä ja nuohosi rahaa nurkista.
Putkimiehellä oli punainen lippalakki ja hän eli vaarallista elämää, on the edge, tiedättehän. Hän teki kaiken siksi vain, että prinsessa, neito, saisi olla vapaa. Hän taisteli pelottomasti maan päällä, veden alla ja ilmassakin silloin, kun sattui löytämään pavunvarren ja pilvien yläpuolelta tekarilautan, jonka kyydissä matkustaa.
Tiililinnan katakombeissa hänen vastuksenaan oli polttavaa laavaa, pyöriviä liekkikeppejä ja lihansyöjäkasveja. Siellä hän kohtasi myös ison ja piikikkään kilpikonnan. Konna hyppi niin, että maa tutisi ja lisäksi se sylki rahisevaa tulta. Se selvästi piti voimasta ja halveksi puhetta. Kuin huvikseen se ripsotteli vasaroita työmiehen päälle.
Konnan ylivoiman edessä olisi tuntunut järkevältä antautua, kääntyä takaisin, jos kuvaruutu olisi antanut myöden. Tuntui hybrikseltä uskoa, että putkimies pystyisi jotain sille kamalalle otukselle. Sen piikkipanssaria ei voinut litata saappaan alle niin kuin maan päällä sivuttain moonwalkaavia ruskeita sieniä. Saappaiden lisäksi sankarillamme oli aseita niukasti.
Työmies väisteli tulitusta aikansa. Kun jättiläinen taas hyppäsi, hän juoksi sen alta ja runttasi nuijan näköisen salvan alas. Lattia romahti konnan alta ja sen varpaat heiluivat avuttomasti, kun se putosi laavaan. Yllätetyn hirviön ilmeen ajatteleminen avaa vieläkin dopamiinihanat.
Takakabinetissa putkimies tapasi sienen, jolla oli huonoja uutisia. Jättiläinen oli lannistettu vain väliaikaisesti ja vaarallinen matka jatkuisi kohti seuraavaa tiililinnaa ja piikkikonnaa.
* *
Nyt minulla on omia lapsia ja olen tutustunut putkimieheen uudestaan. Hänen uusi maailmansa tuntui aluksi vieraalta ja vaikealta hyväksyä. Aivan liian sekavaa ja moniulotteista, ei selvää suuntaa! Vanha putkimies on oppinut uusia temppuja eikä hän ole enää yksin. Hänen lippalakkiinsa on pesiytynyt ystävä, valkoinen silinterihattu. Hatulla ja ukolla on sama päämäärä, arvasittekin jo, ne tekevät kaiken siksi vain, että vapaus.
Piikikäs kilpikonna on kasvanut entistäkin valtavammaksi ja inhottavammaksi. Se röhöttää ja tömistää, heittää tulta taivaan täydeltä ja käyttää milloin mitäkin tuhoamisasetta. Minä katson lapsen olan yli ja kysyn, että eikö tuo ole vähän pelottava ja lapsi sanoo, ettei ole yhtään pelottava. Murehdin, että illalla väsyneenä häntä alkaa pelottaa.
Konnalla on naurettavat ja itkettävät mittasuhteet. Se on hidas liikkeissään mutta ylivoimainen massassa ja aseissa. Putkimiehen on vain pysyttävä hengissä niin pitkään, että oivaltaa tekniikan, jolla saa jättiläisen polvilleen. Tästä maailmasta ei löydy salpaa, jolla konna pudotetaan laavaan.
Lapsi saa haltuunsa hirviön nyrkkeilevän hatun, hyppää sohvalta ja hakkaa vimmatusti ilmaa, kunnes konna tömähtää maahan. Yksi tainnutus ei valitettavasti riitä. Perkele nousee ja heittää taas paskaa taivaan täydeltä, tuliaaltoja ja mutamöykkyjä, aina vain nopeammalla ja nopeammalla tahdilla. Putkimiehen pitää väistellä, säästää ja suojella elämää. Tarvitaan toinen onnistunut tyrmäys ja tarvitaan kolmas tyrmäys. Aina tarvitaan kolme kertaa, sanoo lapsi minulle. Sitten konna kaatuu keinahdellen maahan niin että tanner vatajaa ja pöly pilveilee.
Luulen, että putkimies huutaa ”Slava Ukraini”, mutta se olen minä, joka huudan.
Kirsti Toivonen
Kirjoittaja haluaa tarkentaa, että piikkikonnavertaus kohdistuu ainoastaan Venäjän valtionjohtoon, ei venäläisiin tai venäläisyyteen.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Suomen historia kivikaudelta Agricolaan (ja muuta proosaa)
KOLUMNI | Olivatko saame ja suomi alueemme ensimmäiset kielet? Mitä kieliä täällä on puhuttu? Mitä ”suomen kieli” tarkoittaa, Pekka Henttonen kysyy.
Sota, rauha ja manga
ESSEE | Topi Lepojärvi kirjoittaa kahdesta mangasarjasta ja pohtii, mitä kuka tahansa lukija voi niistä löytää sekä rauhattoman maailmanpolitiikan että oman arjen eettisten valintojen keskellä.
Demarien kannattajia ei kiinnostanut riittävästi – Itäsuomalaisen loppu on paha isku journalismille ja itäiselle Suomelle
KOLUMNI | Itäsuomalaisen kuolema on menetys, johon suomalaisella journalismilla ja Itä-Suomella ei olisi varaa, kirjoittaa Pasi Huttunen kolumnissaan.
Miksi lukea Sotamarsalkka Montgomeryn muistelmat nykyään?
ESSEE | Vaikka muistelmat ajoittuvat miltei 70 vuoden taakse ja glorifioivat brittiläistä sotahistoriaa, tekstin henkilökohtainen analyysi ja inhimillinen näkökulma ovat yhä ajankohtaisia.





