Juhannustansseissa sataa katsojan niskaan korkeintaan ilmapalloja, mutta sekin tuntuu nykyään olevan liian iso riski otettavaksi teatterissa, manaa Matti Mörttinen kolumnissaan.
Teatteria on tehty vuosituhannet. Siksi teatterin on vaikea uudistua kovin perinpohjaisesti.
Voi kysyä, miksi teatterin pitäisikään uudistua. Jos se on toiminut vuosituhannet, miksi korjata ehjää.
Minkä takia tällaisia pohdin? Siksi, että kävin äskettäin katsomassa Juhannustanssit Tampereen Työväen Teatterin päänäyttämöllä.
Ja kuulin väliajan alkaessa sivukorvalla erään kanssakatsojan sanovan, että ”nyt ollaan uuden äärellä”.
* *
Sana on kiirinyt siitä, että Juhannustanssit on ”uutta ja erilaista” taidetta. Niinpä katsomo ei ole ollut läheskään täynnä syksyn esityksissä.
Viestit siitä, että tarjolla on jotain uutta, ”osallistuvaa” tai ”kokeilevaa” ovat omiaan vierastuttamaan yleisöä. Teatteriin tykätään mennä olemaan yksin pimeässä, vähän kuin oltaisiin elokuvissa.
Leffateatterissa ei tarvitse pelätä, että näyttelijä tulee kosketusetäisyydelle tai että katsojana voit joutua osaksi esitystä. Teatterissa niin voi käydä, etenkin kokeilevassa teatterissa.
* *
Juhannustanssit rönsyilee milloin korkean ja matalan, milloin fiktion ja dokumenttiteatterin välillä. Kuvat: Tampereen Työväen Teatteri
Juhannustanssit ei ole uutta eikä ylenpalttisen kokeilevaa, mutta on se jossain määrin osallistuvaa ja osallistavaa teatteria. Katsoja kokee asioita, joita ei elokuvissa tai telkkarin ääressä voi kokea.
Alkupuolella esitystä mieleen nousee Kansan teatteri -nimisen ryhmän esitys vuodelta 1978. Sen nimi oli Nuorallatanssijan kuolema eli kuinka Pete Q sai siivet.
En minä siitä(kään) mitään ymmärtänyt, mutta olin vaikuttunut. Esitys oli vangitseva.
Sitä kehuttiin silloin uudenlaiseksi. Mutta kyynisimmät sanoivat silloinkin, että nähty on – ja totesivat, että Lapualaisooppera (1966) oli viimeinen kerta, kun suomalainen näyttämötaide tosissaan uudistui.
* *
Toisella jaksolla Juhannustanssit tuntui paikoin suorastaan turkkalaiselta teatterilta. Esittäjien fysiikka ainakin pantiin koville.
Mutta sitten tärkein asia ja samalla syy, miksi kirjoitin tämän tarinan:
Vaikka Juhannustanssit osallistaa katsojaa, ketään ei pakoteta mihinkään. Kyllä sitä voi mennä katsomaan ihan kuin mitä tahansa teatteriesitystä. Ja kyllä siitä saa mieleen jäävän kokemuksen vaikkei kauheasti ”ymmärtäisikään”.
Pohdinkin jonkin verran sitä, miksi yleisö vierastaa näytelmiä, joissa esiintyjien ja katsojien rajaa hämärretään tai rikotaan.
Taitaa olla niin, että Jumalan teatterin varjo on kovin pitkä. Jumalan teatterin esityksestä on nyt kulunut lähes 33 vuotta, mutta edelleen muistetaan, miten teatteritaide ”uudistui” Oulussa.
* *
TTT:ssä teatteri ei siis uudistu ainakaan perin pohjin, mutta ottaa rohkeita askelia kohti tulevaa.
Ohjaaja Linda Wallgren ja dramaturgi Juho Gröndahl ansaitsevat kiitoksen, samoin talon johtaja Otso Kautto antaessaan tilaa jollekin sellaiselle, mikä ei pelaa varman päälle.
Tähän mennessä tamperelaisessa teatterissa osallistavinta on ollut se, että pikkujoulupöhnäinen yleisö hoilaa esiintyjien mukana 1980-luvun mansehittejä. Nyt on mahdollisuus vähän muuhunkin. Silti ketään ei loukata eikä kenenkään päälle heitetä ilmapalloa kummempaa materiaa.
* *
Ja kun oikein miettii, niin voi Juhannustansseista jopa ymmärtää jotain.
Esimerkiksi sen, että katsojakin voi ottaa riskejä – etenkin kun esittäjät näyttävät mallia rutiinien rikkomisessa.
Riskin otti ainakin Hannu Salama kirjoittaessaan aikoinaan kirjansa. Hän myös maksoi siitä aika kovan hinnan.
* *
Bottom line: Kannattaa katsoa, jos ei muuten niin silkasta uteliaisuudesta.
Matti Mörttinen