Antti Selkokari arvostaa elokuvakriitikkokollegoitaan, kuten Helena Ylästä. Hän myös ymmärtää amerikkalaisen Pauline Kaelin arvon paremmin nähtyään Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla hänestä tehdyn dokumenttielokuvan.

Hienoimpia hetkiä elokuvafestivaaleilla ovat ne, kun elokuva avaa näkymän maailmaan ja ihmisiin, joista on voinut kuulla mutta joita ei ole saanut, ehtinyt tai voinut tuntea. Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaali toimitti kulttuuritehtäväänsä sanan parhaassa merkityksessä sinä syyskuisena sunnuntaina, jona se esitti Rob Garverin ohjaaman dokumenttielokuvan What She Said: The Art of Pauline Kael. Elokuva kertoo The New Yorker -aikakauslehdestä tunnetuksi tulleen elokuvakriitikon Pauline Kaelin (1919–2001) elämästä, työstä, raivoisasta innostuksesta ja hänen jättämästään perinnöstä.

Kael oli 1960-luvun lopulta pitkälle 1980-luvulle amerikkalaisen elokuvakritiikin hallitseva grand old dame. Hänen kuuluisimpiin arvosteluihinsa kuului pitkä intoilu Arthur Pennin ohjaamasta Bonnie ja Clyde -elokuvasta (967). Bernardo Bertoluccin Viimeistä tangoa Pariisissa (1972) Kael ylisti haltioitunein sanankääntein jännittävimmäksi elokuvaksi kuuteenkymmeneen vuoteen.

Kael suhtautui hyvin äidillisesti opetuslapsiinsa, uraansa aloitteleviin elokuvakriitikoihin, joihin alettiinkin viitata termillä ”Paulette”. Urallaan jo harjaantuneiden kriitikkokollegoidensa kanssa Kael kävi elokuvista kiihkeitä ja hyvin julkisia kiistoja. Tunnetuin niistä on Kaelin verbaalinen kahakointi kriitikko Andrew Sarrisin kanssa. Sarris oli vankka auteur-teorian kannattaja, päinvastoin kuin Kael.

Elokuvassa on haastateltu niin Kaelin aikalaisia kuin nykyisiä elokuvantekijöitä ja kriitikoita. Kulttuurikriitikko Greil Marcusin sanat siitä, että vaikka Bonnie ja Clyde -elokuvan olisi katsonutkin, niin sitä ei ollut todella nähnyt ennen kuin oli lukenut Kaelin tekstin, kuvastavat Kaelin saavuttamaa asemaa kulttuurisena määrittelijänä ja aikansa johtavana intellektuellina.

Kaelin on sanottu kirjoittaneen päällään, sydämellään ja kaikilla elimillään. Kael oli yksi ensimmäisiä Brian De Palman elokuvien arvostajia. Hänen kritiikkinsä Carriesta on vieläkin koukuttavaa luettavaa: ”De Palma, mestarisadisti, venyttää Carrien onnenhetkiä ja jähmettää toiminnan transsimaisen hitaaksi saaden meidät odottamaan ansan laukeamista tietäen, että sen takia Carrie vapauttaa kaiken padotun telekineettisen energiansa. Se on hieno juoni – teini-Tuhkimon kosto.”

Dokumenttielokuvasta saa monitahoisen ja -tasoisen kuvan kulttuurikirjoittajasta. Kaelin henkinen vapaus ja itsenäisyys herättää vieläkin kunnioitusta. Hän vähät välitti siitä, mitä hänestä ja hänen kirjoituksistaan ajatellaan. Nykyään tällainen rämäpäisyys johtaisi vähintäänkin someskandaaleihin.

Elokuvaan on saatu useita klippejä Kaelin kotielokuvista, joista voi bongata monia Berkeleyn 1950- ja 1960-lukujen boheemipiirien ihmisiä. Elokuva kertoo myös ajasta, jolloin elokuvilla ja niistä kirjoitetuilla jutuilla oli siinä määrin kulttuurista merkitystä, että niistä saatettiin keskustella kuukausikaupalla. Kaelin lahja oli aistia se mitä on ajassa ja kanavoida se kritiikkiensä voimaksi.

Kael-dokumenttielokuvan ensimmäisen Rakkautta ja anarkiaa -festivaalinäytöksen (22.9.2019) jälkeen pidettiin keskustelutilaisuus, joka oli saanut nimekseen ”Mitä Helena sanoisi”. Sillä haluttiin osoittaa postuumisti kunnioitusta Suomen vaikutusvaltaisimmalle elokuvakriitikolle, Helsingin Sanomissa yli 20 vuotta kriitikkona toimineelle Helena Yläselle, joka kuoli viime joulukuussa.

Festivaalin toiminnanjohtaja Anna Möttölä keskustelutti Yläsen lähimpiä työtovereita, Helsingin Sanomista Ylen Teema-kanavalle siirtynyttä Kati Sinisaloa ja nykyäänkin Helsingin Sanomissa työskentelevää Veli-Pekka Lehtosta. Heille ja yleisölle esitetty kysymys siitä, mitä he Yläsen kriitikonäänestä kaipaavat, synnytti monenlaisia vastauksia ja niin muodoin myös keskustelua.

Jos olisin saanut suuni auki, olisin sanonut kaipaavani Yläsen asiat halki puhuvaa realismia – sitä, jolle 1990-luvun menestyselokuva Forrest Gump oli elokuva, joka peitti moniarvoisella humanismilla luunkovan konservatiivisuutensa.

Antti Selkokari

What She Said: The Art of Pauline Kael -dokumenttielokuvan näytös Helsingissä Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin päätöspäivänä sunnuntaina 29.9.2019 Kino Reginassa klo 14.