Hytti nro 6 herättää monenlaisia ajatuksia. Kuva: Sami kuokkanen / Elokuvayhtiö Aamu
ESSEE | Antti Selkokari pohdiskelee Juho Kuosmasen uutuuselokuvan vastaanottoa, merkityksiä ja suhdettamme tunteisiin, joita se synnyttää.
Juho Kuosmasen Hytti nro 6 -elokuvan nähtyäni jäin miettimään, mistä ihmeestä tuli se suuri mekkala, jota elokuvasta pidettiin sen Cannesin elokuvajuhlien ensiesityksen jälkeen?
Se, että elokuva on Cannesin kilpasarjassa palkittu, saa tietysti odottamaan järeää substanssia, mutta eihän sitä niin hirveästi ollut Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä -elokuvassakaan, kun hän oman pokaalinsa Cannesista vuonna 2002 sai.
Kaurismäen elokuva oli satumaisen kiltti ja keveä kuluttamiskulttuurin kritiikki, joka valoi katsojiinsa toivoa.
* *
Elääkö suomalainen kulttuuri- ja mediaväki sellaisen jättipotin odotuksessa, että vähäisinkin kansainvälinen huomio nostaa odotukset pilviin ja saa kommentaattorilauman ylistämään huomion synnyttäjää, oli sen laatu mitä tahansa? Tuntuu kuin se, että yksikin ulkomainen toimittaja tai festivaalin ohjelmistovalitsija huomaa, että suomalainen taideteos on ylipäätään olemassa, riittäisi synnyttämään puheita maailmanvalloituksesta.
En suinkaan vähättele Kuosmasen elokuvaa tai hänen taitojaan, vaan pyydän katsomaan sitä edes hetkisen muiden kuin omien innostuksentunteiden läpi. Elokuvahan kertoo paljon enemmän Venäjästä kuin Suomesta siitä huolimatta, että Seidi Haarlan esittämä Laura on elokuvan näkökulmahenkilö. Hänen länsimaiset silmänsä ovat meidänkin silmämme. Ja hänen ennakkoluulonsa ovat meidän.
* *
Kuosmanen perustaa elokuvansa Rosa Liksomin kertomukseen Hytti nro 6. Siinä tiettävästi kertautuu lause: ”Kaikki on liikkeessä: lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset.”
Sama liikkeen tuntu on päätynyt Kuosmasen elokuvaankin. Liksomin kertomuksessa kuvattiin 1980-luvun lopun Neuvostoliittoa. Liksomilla raiteet veivät Moskovasta Mongoliaan, Ulan Batoriin saakka, Kuosmasella määränpää on vaihtunut Murmanskiin. Vaikka Kuosmasen Venäjä olisikin jo Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisellä 1990-luvulla, niin se ei ole päässyt kovin kauas 1980-luvusta, mistä kertovat korvalappustereot ja Venäjän tietty ikuinen pysyvyys.
On Venäjää tai pikemmin Neuvostoliittoa, ettei junan ravintolavaunun ruokalistan lämpimistä ruoista mitään ole saatavilla, kun kaikki ovat ”loppu”.
* *
Siispä Juri Borisovin esittämä Ljoha ja Laura joutuvat tyytymään makkaravoileipiin, joiden syömisestä sinänsä tulee juhla.
Venäjä opettaa tyytymään välttämättömyyteen. Ehkä sellainen fiilistely matkustamisen vapaudella, mitä Kuosmasen leffassa on, tuntuu juuri nyt, maailman avautuessa pandemian jälkeiseen arkaan vapautuneisuuteen, suurenmoisemmalta kuin se onkaan. Ne tunteet heijastuvat käsitykseemme elokuvasta.
* *
Elokuvassa tuo mukanaan myös tunteet, joita ihmiset taatusti tunsivat juuri tuolloin, Neuvostoliiton ja rautaesiripun romahdettua. Rautaesiripun jälkeen tuli mahdolliseksi ajatus siitä, että mitä vain voi tapahtua, ja että voi tavata suuren rakkaudenkin. Sen on ollut pakko huimata päätä.
Pyörryttävä avointen mahdollisuuksien rajattomuuden tunne käyttää Hytti nro 6 -elokuvaa. Kauneinta elokuvassa on kevättalven valo. Venäjän junien akustinen ympäristö kirskuvine kolkkeineen on tavoitettu juuri oikein. Jos joku arvostelija on sanonut voivansa haistaa elokuvasta lattialle läikkyneen viinan löyhkän, niin minä kyllä haistan sen lisäksi venäläisjunien dieselin hajun.
Pääasiassa Hytti nro 6 on suloisen keveältä tuntuvaa tunnelmointia yksin matkustamisen vapaudentunteella.
Antti Selkokari
Lue Eija Niskasen arvio elokuvasta täältä.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Dokumentti käsittelee Purraa ja perussuomalaisia silkkihansikkain – arviossa Minä ja Riikka Purra
ELOKUVA | Liisa Akimofin juuri ensi-iltansa saanut dokumentti Minä ja Riikka Purra on perussuomalaisille ilmainen vaalimainos.
Vauvaperheen arkea ja toilailevia sammakoita – animoitu suomalaishuumori esillä Cartoon Forumissa
ANIMAATIO | Suomi näyttäytyi huumorin maana eurooppalaisessa tv-animaation yhteistuotantotapahtumassa Ranskassa.
Hanna Bergholm tekee naiseuden tabuista näkyvää ja käsinkosketeltavaa kauhua – arviossa Yön lapsi
ELOKUVA | Seidi Haarlan tähdittämä ensi-iltaelokuva vie äitiyden pelot painajaismaisiin mittoihin. Mystinen ilmapiiri imaisee mukanaan.
Agentteja Santiagossa ja Pääsiäissaarilla vuonna 1973 – arviossa ensi-iltaelokuva Wild Horse Nine
ELOKUVA | Martin McDonaghin Wild Horse Nine on musta komedia ja poliittinen satiiri amerikkalaisten agenttien toimista Chilesssä Salvador Allenden hallinnon aikana.