Kuva: Rami Saaristo
KOLUMNI | ”Miksi arvaamattomasti purskahteleva ilkeys on monen mielestä niin paljon kiehtovampaa kuin jatkuva ystävällisyyteen pyrkiminen”, Heli Mustonen kysyy.
Keksin tälle tekstille lukemattoman määrän otsikoita. Hyviä vaihtoehtoja olivat ”Tunnetun muusikon huonosti varjeltu salaisuus”, ”Tämä luonteenpiirre saattaa suistaa suosikkiesiintyjän perikatoon” ja ”Älä usko vanhempiasi tai sinulle käy kuin julkkismuusikolle”.
Vauhtiin päästyäni survaisin vielä vaihtoehdot ”Kuinka kauan fanit kestävät suositun esiintyjän hyvää käytöstä?” ja ”Ovatko lempeys ja ystävällisyys varoittavia oireita – analysoimme aktiivisesti somettavan taiteilijan Facebook-päivityksiä”.
Ja kyllä – kadun jo nyt, että halusin kirjoittaa muusikko Anssi Kelasta.
* *
Anssi Kela on urhoollinen esimerkki julkisuuden ihmisestä, joka yrittää sitkeästi käydä ystävällistä ja mukavaa keskustelua Facebookissa.
Hän on ensinnäkin loistava kirjoittaja. Toiseksi, hän suhtautuu työhönsä muusikkona intohimoisesti ja innostuneesti – ja uskaltaa tuoda sen somessa häpeilemättömästi esiin.
Somettaessaan hän vaikuttaa vilpittömältä, asialliselta, melko avoimeltakin ja mikä pahinta – myös lempeältä.
Kiltiksi en suostu häntä sanomaan. Seikkaillessani netin ihmemaassa minulle selvisi, että kiltteys on ollut epätoivottu piirre ihmisessä jo vuosikymmenet. Sillä ei pärjää missään.
Pahimmillaan kiltteys on nettiasiantuntijoiden mielestä joko sairaus, luonnevika, syvää epävarmuutta, hyväksynnän hakemista tai itsekunnioituksen puutetta.
* *
Minusta Anssi Kela vaikuttaa lempeältä ihmiseltä. Sitä hän oli Facebookissa viime lokakuussakin, kun kirjoitti vastineensa toimittaja Mikko Räsäsen kolumniin.
Iltalehden Mikko Räsänen oli kolumnissaan sitä mieltä, että Kela kertoi Vain elämää -ohjelmassa uransa alkuun liittyvän tarinan, joka ei pitänyt paikkaansa. Tarina liittyi Mikan faijan BMW -kappaleen julkaisuun, ja sen soimiseen Radio Suomipop -kanavalla.
Räsänen esitti kolumnissaan, ettei Kela puhunut totta korostaessaan Suomipopin roolia.
Rehellisyyteen pyrkivänä miehenä Kela kävi sitkeästi läpi 21 vuotta vanhoja paperikalentereitaan. Hän yritti muistella, missä järjestyksessä mikäkin radiokanava oli soittanut hänen kappalettaan.
Samalla hän perusteli, miksi hänestä jo aikoinaan tuntui siltä, että Radio Suomipop oli ensimmäinen radiokanava, joka oikeasti uskoi häneen ja laittoi Mikan faijan BMW:n isosti esille.
Kuten aina, keskustelu ja kommentointi riistäytyivät käsistä. He, jotka pitävät Kelan tyylistä reagoida, komppasivat häntä tälläkin kertaa.
Sitten on se vihainen somettajaporukka, joka ei lue juuri muuta kuin otsikot. Heistä uraansa muisteleva muusikko oli epärehellinen, selittäjä, jankuttaja, ostettu mies, tyrkky, rasittava julkku ja mitä näitä termejä nyt olikaan.
* *
Lokakuu painui unholaan ja sitten koitti joulukuu. Silloin yksi somen lempeimmistä muusikoista totesi ihan ystävällisesti, että hän ei ollut antanut lupaa käyttää kasvojaan erään yrityksen mainoskampanjassa.
Rauhalliseen tyyliinsä Kela totesi, että hänellä ei ole vaateita ja että ”tilanne on nähtävästi ollut molemmin puolin epäselvä”.
”Otan tästä myös itse opikseni”, hän jatkoi toivottaessaan yritykselle oikein mainiota joulua joka tapauksessa.
No, tämähän ei tietenkään jäänyt tähän. Facebookissa ei ole onnellisia loppuja.
Somea aktiivisesti seuraavat saattoivat nähdä, kuinka pienestä joulukärpäsestä kasvoi älytön draamahärkänen. Aivan muut kuin Kela alkoivat nähdä itsessään uhrin ja uhriutumisen merkkejä.
* *
Jos olen ihan rehellinen, tästä kolumnista ei tullut yhtään sellainen kuin piti.
Alun perin minun piti kirjoittaa siitä, miksi kiltiltä vaikuttavat ihmiset tuntuvat ärsyttävän muita. Miksi esimerkiksi arvaamattomasti purskahteleva ilkeys on monen mielestä niin paljon kiehtovampaa kuin jatkuva ystävällisyyteen pyrkiminen.
Sitten kävi mielessä, olisiko ollut hedelmällisempää pohtia, onko minkäänlainen somettaminen ihmisen mielenterveydelle hyväksi. Mutta siitä olisi tullut kovin lyhyt kolumni.
Heli Mustonen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kirja kerrallaan kohti jalkapalloyhteiskuntaa
KOLUMNI | Olli Sotamaa arvioi uuden sarjakauden kynnyksellä suomalaisen jalkapallokulttuurin kypsyyttä ja jakaa vinkkinsä parhaista suomenkielisistä jalkapallokirjoista.
Teatteri on leikkiä ja totta – Leea Klemola naurattaa ja viihdyttää vakavilla ja kipeillä asioilla
ESSEE | Ulla-Maija Svärd kirjoittaa Leea Klemolan näytelmien herättämistä ajatuksista ja siitä, ettei teatteritaiteen tarkoitus oli pitää arkea loitolla vaan tuoda siihen sisältöä.
Pyhän pihlajan varjot runoudessa – karjalaisen kulttuurin jättämät jäljet suomalaiseen lyriikkaan
RUNOUS | Karjalan kielen ja kulttuurin kaiut näkyvät suomenkielisessä modernissa ja nykyrunoudessa. Kieli on kulttuurin ytimessä, se heijastelee ajattelun universumia, ja siksi juuri lyriikka on mitä parhain näkymä karjalaisuuteen.
M.A. Castrénin wau: Suomen kielen aikakausi tieteen kielenä saattaa jäädä reilun sadan vuoden mittaiseksi
KOLUMNI | Autonomian ajan kielentutkijat työskentelivät itseään säästämättä kohottaakseen suomen laaja-alaisten sivistyskielten joukkoon.