Kuvat: Matti Kuusela
JOULUTARINA | ”Perustakaa kollektiivi, jakakaa maat, tehkää se yhdessä, näyttäkää meille maailman lapset menossa kouluun.”
Kirjoitan tätä joulutarinaa jumalattoman kaukana kotoa eli buddhalaisen temppelin kupeessa Laosin pääkaupungissa Vientianessa.
Siinä sivussa katselen outoja tähtiä ja luen lumoutuneena nokialaisen runoilijan ja aktivistin Elsa Rauteen lapsuusmuistoja reilun sadankahdenkymmenen vuoden takaa.
Yhdistelmä voi kuulostaa ihmeelliseltä, mutta sitähän joulu on, ihmeitä, tähtiä ja lapsuusmuistoja.
Elsan muistelmat sain käsiini myös kuin ihmeen kautta eli Kankaantaan naisten joulumyyjäisvalmisteluista. Ainutlaatuiset, asialliset mutta eloisat, älyä ja viisautta hehkuvat muistelmat Rautee on kirjoittanut koneella, ja käsikirjoituksia taitaa olla koko maailmassa tallessa vain yksi.
Älkää pelätkö, pidän siitä parempaa huolta kuin itsestäni.

* *
Elsa kertoo pakahduttavan koskettavasti elämänsä parhaasta joululahjasta, se taisi olla myös tytön ensimmäinen, Elsa oli silloin 8-vuotias rutikoyhä torpparintytär Tottijärvellä.
”Sain kynän ja vihkon, Ikiomat! Mikään lahja elämässä ei ole ilahduttanut niin suuresti ennen sitä eikä sen jälkeen. Oma kynä ja vielä vihko, johon voin kirjoittaa ihan mitä itse keksin ja haluan, mitä mieleen ikinä juolahtaa.”
Elsa säilytti kynää ja vihkoa aina punaisen esiliinansa taskussa, näin kukaan ei päässyt näkemään, mitä hän siihen kirjoitti, ei edes ärsyttävän utelias isoveli.

* *
Elsan suurin unelma oli päästää kouluun, mutta ei hän päässyt, ei edes yhdeksi päiväksi, kiitos Laukon kartanon torpparien häädön. Mutta kirjoittamaan terävä tyttö oppi. Hyvin. Vuonna 1936 Elsa kirjoiti Nokian työväentalon kahvilan keittiössä lyijykynällä vihkoon Suomen tunnetuimman rauhanlaulun. Siitä löytyvät säkeet:
”Sivistyksen etuvartiossa, missä kulttuurilla kerskutaan, tiedekin vain kehitellä koettaa, uudet keinot, joilla surmataan.”
Veli sisko -laulun sanat kuulostavat ankaran ajankohtaisilta jouluna 2025. Myös täällä Laosissa, kun naapurimaat Thaimaa ja Kambodzha käyvät järjetöntä rajasotaansa.
Mutta jotainhan niillä tieteen ja Patrian kehittämillä aseilla pitää aina tehdä, jos ei muuta niin tienata rahaa ja tappaa naapureita.

* *
Suurin iloni täällä mahtavan Mekongin kainalossa on katsella kouluun meneviä lapsia. Melkein aina skootterin kyydissä, isän tai äidin edessä, välissä tai takana, parhaassa tapauksessa kolmen sisaruksen kanssa samassa kyydissä.
Kaikki näyttävät onnellisilta, tyyniltä, ihmeen kauniilta, jopa joskus kyydittäjiksi päässeet hurmaavat mummot ja harmaantuneet papat. Kömpelö, vaaleanpunainen ja isonenäinen suomalainen tuntee itsensä täällä totisesti rumaksi.
Kukaan ei kuitenkaan pilkkaa tai vääntele naamaa vaan kaikki hymyilevät, tervehtivät. Etenkin lapset, ilman pienintä epäilyn tai pelon häivää.
Mutta ne kouluun menevät lapset! Rupesin ottamaan heistä valokuvia ja tajusin, liian myöhään, että tästä pitäisi tehdä valokuvakirja, valokuvanäyttely – ”Kouluun menossa”, kaikkialla maailmassa, lapsia menossa kouluun, selässä reppu, jossa on kynä ja vihko.

* *
Minulla on ollut onni nähdä heitä vuosien ja jokien varsilla kymmenissä maissa, aina vähän erilaisia kyytejä, hiuksia, vaatteita, silmiä, hymyjä, huiveja, pipoja – mutta aina sama matka, sama ihana, valoisa matka oppimaan yhdessä mikä elämässä on tärkeää ja kaunista.
Niin että nyt joku nuorempi, taitavampi valokuvaaja, journalisti, kuvajournalisti, opettaja, taiteilija, opiskelija – ala oitis suunnitella tätä projektia, ei se ole yhtään mahdoton, usko pois, usko itseesi, ihminen.
Sanoisin, että kymmenen maata riittää, itse valitsisin Laosin, Burkina Fason, Irakin, Suomen, Espanjan, Perun, Etiopian, Irlannin, Kirgisian, Palestiinan, Huippuvuoret, Meksikon, Intian, tai no, mahdoton sanoa, mieluiten kaikki.
Perustakaa kollektiivi, jakakaa maat, tehkää se yhdessä, näyttäkää meille maailman lapset menossa kouluun.
Motoksi voisi ottaa ruotsalaisen journalistin (jonka nimeä en millään saa päähäni eikä edes Mekong sitä kerro, kuiskailee vain salaisuuksiaan) ohjeen:
”Kun otat kuvia kehittyvissä maissa, älä etsi eroja vaan yhtäläisyyksiä. Eroilla jäät kiinni kliseeseen, yhtäläisyyksillä pääset kiinni ihmiseen.”

* *
Kouluun matkalla oleva lapsi on monella tavalla tärkeä, yhteinen.
Se ei ole vain kuva, se on unelma, se on myös muistutus siitä, että maailman kaikki lapset ovat samanlaisia, heillä on samat haaveet, pelot, papat ja mummot. Ja kyllä, kaikkien lasten pitää päästä kouluun, saada opettaja ja oma vihko ja kynä.
Vain niin maailma pelastuu. Lukemalla, kirjoittamalla, ajattelemalla.

* *
Minä yritän pelastaa Elsan ihmeen kauniin, vuonna 1987 Nokialla päättyneen maailman jälkipolville. Kirjoitan täällä, juuri nyt pimeässä, näytelmää, jonka yksi naissankareista Elsa on.
Onneksi minulla on mukana kynä ja vihko. Ei tarvita sähköä, nettiä, sim-korttia, salasanaa, pin-koodia, kännykkää, wifiä, laturia, kenttää, qr-koodia, hiirtä, tekoälyä – tarvitaan vain lyijykynä, pieniruutuinen vihko, vähän mielikuvitusta, hyvää tahtoa, taivaan valoa ja rauhaa päälle maan.
Matti Kuusela
Kuvat on otettu Laosin pääkaupungissa Vientianessa Sikhottabongin koulun edustalla. Koulussa toimii myös päiväkoti. Oppilaita on yhteensä 271, heistä tyttöjä 154. Opettajia on kymmenen. Koulun portilla oppilaita odottaa neljä opettajaa – he toivottavat jokaisen lapsen tervetulleeksi kouluun.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Sitkeys on rukiisen leivän hapanjuuri – ajatuksia Tampereen Työväen Teatterin Väylästä
KOLUMNI | ”On vain pakko ajatella ja uskoa siihen, että jaksaa vielä hetken, ja vielä toisen hetken”, Maarit Saarelainen kirjoittaa.
Syrjäseutu sydän Tympeät tytöt – Riina Tanskasen taideprojekti hehkuu nyt Imatran Teatterissa
ESSEE | Oletko syrjäseudun tyttö? Maalaishiiri kaupungissa? Jos vastaat kyllä, Tympeät tytöt -näytelmä tarjoaa sinulle samastumiskohteen.
Kulttuuriala luo hyvinvointia ja uskoa tulevaisuuteen, mutta jää usein politiikan pelien varjoon
KOLUMNI | Luettuaan Teemu Luukan kirjan Petteri Orposta ja hänen oikeistohallituksensa taipaleesta Aila-Liisa Laurila alkoi pohtia kulttuurialan tilaa kurjistuvassa Suomessa.
Oletko jo kuullut nosteessa olevasta iFusionismista? En minäkään
KOLUMNI | Fenzolini tekee taidetta kuluttajille. ”My own art trend” -ilmiö kertoo enemmän taidemarkkinoista kuin taiteen sisällöstä.




