Kuunnelmia kansalle, tai unohdetun taidelajin ylistys

Eila Pehkonen ja Terttu Soinvirta Saara-kuunnelman äänityksissä 1964. Kuva: Ruth Träskman / Yle / Wiki Commons

Mikko Toivanen, teksti

On marraskuu, maailmassa moni asia mullin mallin, illat vain pitenevät ja pimenevät. Mitä tehdä? Itse en eräänä viikonloppuna, nettiselailuun ja peukaloiden pyörittelyyn tympääntyneenä keksinyt sen parempaa ideaa kuin perehtyä Yle Areenan kuunnelmatarjontaan. Ja niitähän on paljon, havaitsin pian, jopa sadoittain. Eipä siis muuta kuin työhön käsiksi.

Valintaperusteista en osaa sanoa juuri muuta kuin että klikkasin kaikkea sellaista, mikä nyt ylipäätään sattui silmään ja äkkiseltään kiinnosti. Loppusaldona kahteen päivään mahtui kaiken kaikkiaan kaksikymmentäviisi kuunnelmaa, muun elämän ohessa (joka kieltämättä jäi sivurooliin). Korvia avaava urakka.

Jos aihe kiinnostaa, muttet itse jouda siihen aivan näin kokonaisvaltaisesti uppoutumaan, löytyy tämän tekstin lopusta viisi poimintaa omista (tällä hetkellä Areenassa kuunneltavissa olevista) suosikkikuunnelmistani. Tähtimerkintöjä en ole teoksille raapustanut mutta ei hätää, kaikki ovat erinomaisia. Valikoimassa korostuu kuunnelma-arkiston kokeellisempi puoli, joka tarjoaa usein mieleenpainuvimmat kuuntelukokemukset. Lisäksi valitsin historioitsijan mielivallalla vain 2000-lukua vanhempia, suomalaistekijöiden varta vasten radiolle kirjoittamia teoksia. Paljon muutakin on palvelussa tarjolla, mutta näissä kiteytyy mielestäni kotimaisen kuunnelmataiteen ydin.

* *

Mitä mieltä kuunnelmasta sitten pitäisi olla, taiteenmuotona? Veikkaisin, ettei monikaan tämän lukijoista ole asiaa paljon miettinyt, tai ainakaan minä en ollut. Milloin ylipäätään viimeksi kuulit kenenkään puhuvan kuunnelmista? En ole itsekään mikään asiantuntija, mitä nyt pitkäaikaisena radiokuuntelijana on tullut yhtä ja toista kuultua, siinä sivussa. Ylen tuotannosta mieleen ovat jääneet pääasiassa 1980-luvun Linnunradan käsikirja liftareille -sovitukset (uusintoina) ja joku dramatisoitu Gogol-tarina; suositut Knallit ja sateenvarjot ovat myös huvittaneet, ennen kaikkea näyttelijäsuorituksillaan, osin vanhentuneesta huumoristaan huolimatta.

Yleisesti ottaen radiokuunnelmat tuntuvat kuitenkin olevan likimain unohdettu taiteenlaji, joitakin hardcore-faneja ehkä lukuun ottamatta. Radio päällä niitä kyllä kuulee, mutta ei sen enempää: ei keskusteluja työkavereiden kanssa kahvihetkillä tai arvosteluja sanomalehdissä, some-pöhinä jää parhaissakin tapauksissa etäiseksi kärpästen surinaksi. Toisaalta Heikki Määttäsen tai Pekka Autiovuoren kaltaiset tutut radioäänet aina sykähdyttävät, kun niihin sattuu eetterissä törmäämään, vaikkei kanavaa tai ohjelmaa olisi varta vasten valinnut. Ja kuuluuhan seassa toki useita tv-kasvojakin, mikä myös ilahduttaa. Sellaisia arkipäivän kulttuurikohtaamisia.

Ehkäpä juuri tässä piilee yksi radiotaiteen suurista vahvuuksista ja heikkouksista. Kyse on pohjimmiltaan käyttötavarasta, äänimaisemista, kansankulttuurista. Jokapäiväisyydessään arvokkaista kulttuuriteoista. Ja nyt kun Ylen yhteiskunnallisesta roolista taas väännetään ihan maan valtaapitävien johdolla, on tässä ehkä yksi sen vaikeammin mitattavissa olevista panoksista: tuoda taidetta arkipäivään, automatkoihin ja kahvituokioihin, Yle-veron hinnalla ja niin lähelle, ettei sitä tarvitse edes tietoisesti lähteä kaupallisen toimijan listoilta valikoimaan.

* *

Ehkä niinkin, mutta podcastien, Netflixin ja kulttuurisen fragmentaation 2020-luvulla tämä kaikki kuulostaa kyllä yltiöpäiseltä julkisen palvelun romantisoinnilta. Itselleni radio on ollut merkityksellinen media: opiskellessa nuorena ulkomailla se piti yllä yhteyttä elävään suomen kieleen ja lietsoi myös jonkinlaista yhteisöllisyyden kokemusta. Samoin koronasulkujen aikoihin kulttuurikokemukset usein rajoittuvat Areenan radiosisältöihin ja elokuvastriimeihin. Omat kokemukseni eivät kuitenkaan ole erityisen edustavia. Suomalaisen kuunnelmataiteen johtotähti Yle Radio 1 tavoittaa tätä nykyä viikkotasolla noin 14 % valtakunnan kuulijakunnasta, mistään yhtenäiskulttuurista ei siis tosiaan ole kyse.

Aikoinaan kuunnelmia saattoi toki kuulla silloiselta Radio Mafialtakin, viime aikoina Radio Suomi on satsannut musiikkipuolen kansansuosikkien (esim. Dingo, Kikka) elämäkertateoksiin, ilmeisen menestyksekkäästi. Yleisellä tasolla ns. taidesisältöjen keskittyminen usein elitistiseksikin mielletylle Radio 1:lle on kuitenkin osaltaan kaventanut kotimaisen kulttuurin elintilaa. Toisaalta Ylen merkitys taidealojen tekijäpuolelle lienee edelleen suuri, sisältöjen tilaajana ja ammattilaisten työnantajana. Vanhoja kuunnelmia voi kuunnella tälläkin korvalla, erään ammattikunnan elävänä historiikkina.

Kuuntelurupeamani osaltaan vahvisti tätä käsitystä. Areenasta löytyvien kuunnelmien joukossa yliedustettuina ovat kaikille tutut kansanomaiset genret, jännärit ja murhamysteerit sekä erilaiset keveät satiirit. Mitä nyt ihmiset tykkäävät kuunnella. Taiteelliset arvot ovat näissä usein keskinkertaisia, toteutus kuitenkin pääasiassa rautaisen ammattimaista. Matalan profiilin kuunnelmataide on nimenomaan kulttuurialan kädentaitojen riemujuhlaa: osaavat ääninäyttelijät, tehokkaat sovitukset ja oivaltava ohjaus kantoivat valtaosan kuuntelemistani teoksista kunnialla maaliin, varsinaisia huteja sattui sekaan vain harvoja.

Ja on joukossa paljon muutakin, kunnianhimoisempia ja kokeilevampia taidepläjäyksiä. ”Miksi tällaista tehdään” -elämyksiä, nuorten tekijöiden enemmän tai vähemmän onnistuneita kokeiluja, kaikkea sellaista mistä kulttuuri elää. Kuunnelmataide on toteutuskustannuksiltaan halpaa verrattuna teatteri- tai televisioproduktioihin, mikä mahdollistaa erilaisia matalan kynnyksen yritelmiä ja viritelmiä – onneksi. Tässä auttaa myös muodon joustavuus: kesto voi olla mitä vain kymmenestä minuutista tuntiin, mahdollistaen niin pienten kuin suurtenkin ideoiden toteutukset. Erimittaiset palaset tuntuvat myös sujahtavan radion ohjelmavirtaan helpommin kuin kokeellinen lyhytelokuva televisioon.

Kuunnelmissa on jotain yksinkertaisuudessaan hienoa. Niitä voi kuunnella maaten sohvalla silmät kiinni, keittiössä tiskatessa tai ruokaa laittaessa, korvanapeissa iltapäiväkävelyllä. Keskittymisen voi antaa aaltoilla vapaasti. Tässä on jotain erilaista kuin musiikissa, jota aina joko kuuntelee tai ei kuuntele, kun taas kuunnelmat mielestäni sijoittuvat huomiospektrin eri osa-alueille samanaikaisesti. Moniaistilliset mediat kuten televisio puolestaan täyttävät kokemuspiirin jotenkin ilmatiiviisti, jättäen vähän tilaa muulle, niihin pitää aina jotenkin erikseen asennoitua. Kuunnelmassa on sen sijaan ilmavuutta, se liikkuu huoneessa kumppanina. Ja aktivoi mielikuvitusta.

Kolme hurraahuutoa kuunnelmataiteelle! Lupaan etten sinua enää unhoita.

* *

Valittu (1966)

Tauno Yliruusin käsikirjoittamassa lyhyessä kuunnelmassa hämmentää ennen kaikkea yksinkertaisen idean tehokkuus ja yllättävä ajankohtaisuus. Helsinkiläinen mies marssitetaan ilman selityksiä aseen piippu selässään junaan, matkalle kohti itärajaa, jonnekin Kainuun suuntaan. Mistä on kyse? Järjestäytyneestä rikollisuudesta? Vaiko sittenkin köyhtyvien syrjäseutujen aluepolitiikasta? Ehkä oikeastaan vähän molemmista, kuten saattajan ja ”valitun” välisestä dialogista hiljalleen käy ilmi. Simppeli mutta hyvin toteutettu kokonaisuus kantaa kevyesti lyhyen mittansa. Valittu iski tähän itäsuomalaiseen kuulijaan kuin valtionosuuksien leikkaus kunnallisbudjettiin – vahva suositus myös pääkaupunkilaisille kuulijoille.

Kuuntele Valittu Yle Areenasta.

Perhosefekti (1995)

Näyttelijänä paremmin tunnetun Esko Salervon (radionkuuntelijoiden sydäntä lähellä myös Alastalon salissa -luennastaan) scifi-kertomus oli itselleni tämän kuunteluprojektin yllättävin löytö. Postmodernisti leikittelevässä kuunnelmassa Salervo itse esiintyy sekä tekijänä että hahmona, samoin muut näyttelijät etäyttävät hahmojensa toimintaa lasten nukkeleikeistä muistuttavalla kolmannessa persoonassa kulkevalla kerronnalla, tyyliin ”sitten tää lähtis”. Unenomainen dekkaritarina viehättää outoudellaan: Helsingin viemäriverkostoista avautuu laitapuolen kulkijoiden alamaailma, jossa mm. käydään kauppaa mustan pörssin eksoottisilla perhosilla ja rakennetaan vaihtoehtoisia todellisuuksia. Ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen, potentiaalinen kulttiteos.

Kuuntele Perhosefekti Yle Areenasta.

Musta laatikko (1994)

Roope Alftanin Musta laatikko briljeeraa ennen kaikkea loistavalla äänisuunnittelullaan, joka rakentaa painostavaa tunnelmaa monipuolisilla efekteillä. Pahaenteisen ahdistavassa lautakuntakuulemisessa käydään läpi katastrofaalisen lento-onnettomuuden vaiheita. Piinapenkissä istuu turman ainoa henkiinjäänyt, Milka Ahlrothin tulkitsema lentoemäntä, joka ei traumaattisen kokemuksen jäljiltä selvästi ole vielä itsekään täysin selvillä tapahtumien kulusta. Ja mitä on itse asiassa tapahtunut? Sen selviäminen ottaa aikansa. Feministinenkin kuunnelma erottuu edukseen psykologisesti kompleksisella naispäähahmollaan, joita ei rehellisyyden nimissä vanhemmista kuunnelmista löydy mitenkään vaivaksi asti.

Kuuntele Musta laatikko Yle Areenasta.

Matkustajan yö (1970)

Äänisuunnittelu potkii tehokkaasti myös Jukka Pakkasen kuunnelmassa, jonka sisäisen monologin kirjoittaja itse tulkitsee vähäeleiseen tapaansa. Pääkaupunkiseutua pakeneva pyöräilijä (tämäkin voisi olla nykypäivää) saapuu keskisuomalaisen kaupungin epämääräiseen tienvarsimajataloon, jonka unettomassa yössä ihmisten äänet ja kohtalot, kokemukset ja harhakuvat sekoittuvat toisiinsa. Noin nelikymmenminuuttinen teos näyttää, kuinka pienistä aineksista, havainnoista ja tuokiokuvista rakennetaan toimiva paketti, vaikkei kokonaisuudesta varsinaisesti mitään juonta tai yllättävää loppukäännettä sukeudukaan. Vain ihmisiä kesäyössä, rinnakkain, liki kosketusetäisyydellä mutta kukin omien seiniensä sisällä.

Kuuntele Matkustajan yö Yle Areenasta.

Viilut (1966)

Tämän kuunteluprojektini ehdoton huippu, jonka romaanikirjailijanakin kunnostautunut tekijä Juha Mannerkorpi oli jostain syystä itselleni tuntematon suuruus. Automekaanikko on joutunut onnettomuuteen ja makaa nyt itse kevyen scifimäisellä leikkuupöydällä, tai ehkä ruuvipenkissä, vai makkaransiivuttimessa? Kyse on siis ihmisestä ja teknologiasta ja sen sellaisesta. Freudilaisittain tajunnanvirtainen monologi on jotain Allen Ginsbergin ja J.G. Ballardin väliltä, puhetta riittää paljon niin autoista, seksuaalisuudesta kuin yhteiskunnastakin. Viilut on oikeastaan täydellinen radiokuunnelma: jazzahtava soundtrack ja monivivahteisen intensiivinen äänimaailma saavat formaatista kaikki tehot irti, napakka 36-minuuttinen kesto puolestaan takaa, ettei keskittyminen ala harhailla tulituksen ylitarjonnasta.

Kuuntele Viilut Yle Areenasta.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua