Katarina Reuter: Tienhaaralla, 2023. 24 x 30cm, öljy kankaalle. Kuva: Ari Karttunen / EMMA
ESSEE | ”Jos haluamme, että kulttuuri koskettaisi yhä useampaa, tulisi löytää puhetapoja, jotka purkaisivat kulttuurin ja taiteen keinotekoisia hierarkioita”, Jari Paavonheimo kirjoittaa.
Suolla on hiljaista. Vain korpit lentelevät maiseman yllä. Kotona luen kuvataiteilija Katarina Reuterin (s. 1964) taidetta esittelevää näyttelykirjaa (EMMA, 2023). Teoksessa Taiteellinen vapaus (2023) korpin oloinen linnunreuhka lentää maiseman yllä.
Työn jälki on tarkkaa, mutta mikään maalauksessa ei oikein tunnu olevan kohdallaan tai erityisen kaunista. Ihmisen kädenjälki näkyy vahvasti maisemassa, tai pikemminkin ihmisen rakentamassa maailmassa näkyy jälkiä luonnosta. Ote on lempeän ironinen; taiteellisella vapaudella on rajalliset puitteet.
Suomaisema korppeineen ja Reuterin luoma ”luonto” ovat eri maailmoja, mutta ajattelen niitä rinnakkain. Luonnossa liikkuminen tekee luonnon elämyksellisesti osaksi omaa elämää. Asioista on vaikeaa saada otetta vain abstraktilla tasolla, ilman omaa kokemusta.
Katarina Reuter: Taiteellinen vapaus, 2023. 24 x 35cm, öljy kankaalle. Kuva: Ari Karttunen / EMMA
* *
Kuvataiteilija Marcel Duchamp (1887–1968) on todennut, että taiteilijan osuus taiteen luomisessa on 50 prosenttia, toinen puoli jää katsojan mielessä tuotettavaksi. Puhutaan ”katsojan osuudesta”. Tästä näkökulmasta katsojan, lukijan ja kuulijan luomat merkitykset ovat osa teosta.
Mutta, miten huolella aina paneudumme käsillä olevaan teokseen niin, että oma puolikkaamme täyttyy? Kirjailija Yū Mirin (s. 1968) taidokkaassa kodittomien elämää kuvaavassa romaanissa Uenon asema (suom. Raisa Porrasmaa; Sammakko, 2014/2024) kaksi rouvaa kulkee näyttelyssä ranskalaisen 1800-luvun hovimaalarin Redoutén ruusumaalauksia vain puolisilmällä katsellen, jutellen aivan muita asioita tyyliin: ”Kylläpä elämäni on mennyt ihan hurjaksi viime aikoina.” Taide kulutetaan kuin ohimennen muun seurustelun lomassa.
Katselen kuvataiteilija Jeremy Shaw’n (s. 1977) salin täyttävää, monikanavaista audiovisuaalista installaatiota Jaksoton järjestelmä (2020) Lahden Malva-museossa. Teos kestää reilun puoli tuntia. Alan jossain vaiheessa ikävystyneenä selailla puhelintani. Suurin osa museovieraista näyttää vain kulkevan teoksen ohi tai istahtavan hetkeksi portaalle.
* *
Katarina Reuterin ”luontokuvat” etäännyttävät katsojan arkielämän luonnon havainnoinnista omaan maailmaansa. Hiljainen kantaaottavuus jättää paljon tilaa katsojalle. Usein hehkuvan kauniit teokset nostavat luonnon monimuotoisuudessaan pääosaan, itsellisenä näyttämönä.
Katarina Reuterin Maalauksia huoneesta nro 5 -teoksessa (2020) tummanpuhuvasti punertavan maiseman etualalla on viisi kirkkaankeltaista kanarialintua. Outoa näkyä ei ole mahdollista kohdata luonnossa.
Kirjailija Tua Forsström (s. 1947) kertoo Reuter-teoksen esseessä, että on teipannut kuvan linnuista keittiönsä kaapinoveen. Kirjoittaja toteaa, ettei halua ”kertomusta”, vaan vain teokseen tiivistetyn ”elämästä leimahtavan silmänräpäyksen, jonka Katarina Reuter on pitkään kerätyn tiedon ja kokemuksen avulla onnistunut noutamaan toisesta tietoisuuden kerrostumasta ja antamaan niille aineellisen muodon.” (suom. Jyrki Kiiskinen) Forsströmin teksti on tyylikäs kiteytys siitä, miten teos on vaikuttavaa, merkityksiä tuottavaa todellisuutta.
Katarina Reuter: Maalauksia huoneesta nro 1, 2020. 20 x 35 cm, öljy kankaalle. Kuva: Aukusti Heinonen
* *
Kielen rajat asettavat haasteita myös kulttuurista ja taiteesta kirjoittamiselle ja puhumiselle. Kokemusta on vaikea tavoittaa sanoilla, jotka ovat vain kokemuksen jälkikäteistä kuvailua. Seurauksena saattaa olla rivi latteuksia tai ylisanoja. Tai teoksia maistellaan kuin viinejä. Henkiset kokemukset ovat myös usein luonteeltaan intiimejä, itsellekin salaperäisiä, jokaiselle omia.
Nobel-kirjailija Olga Tokarchukin (s. 1962) teoksessa Aja aurasi vainajain luitten yli (suom. Tapani Kärkkäinen; Otava, 2009/2020) on hieno kuvaus mielen kuvitteellisuudesta: ”Minusta tuntuu toisinaan siltä, että elämme maailmassa, jonka olemme keksineet ihan itse. Päätämme, mikä on hyvää ja mikä ei, piirrämme merkityskarttoja… Ongelma vain on siinä, että jokaisella on oma versionsa, ja siksi ihmisten on vaikea päästä yhteisymmärrykseen.”
Kirjallisuus- ja taidepuhe keskittyy yhä useammin taiteilijan henkilön mahdollisesti värikkäisiin piirteisiin tai teoksia kuvaillaan lähinnä taidevirtauksien kautta. Kiinnostavaa sekin, mutta jotain olennaista jää usein puuttumaan, sanomatta. Jos kokija on osa teosta, siitä ei tulisi kirjoittaa kuin ulkopuolisena tarkkailijana.
Taide on eräs keino saada nyrjähdyksiä ajattelussa ja katsomisen tavoissa. Taiteen ja kirjallisuuden tärkeä tehtävä on kyseenalaistaa arkisia havaintojamme ja käsityksiämme. Neurotieteilijä Anil Seth (s.1972) kutsuu tietoista havaitsemistamme ”hallituksi hallusinaatioksi”. Havaitsemamme maailma ei ole tarkka reaalimaailman kuva, mutta muistuttaa sitä riittävästi, jotta pystymme toimimaan.
* *
René Magritte: La Clairvoyance, 1936. Kuva: WikiArt.org
Surrealistisella belgialaistaiteilija René Magrittella (1898–1967) on teos La Clairvoyance (”Selvänäköisyys”, 1936). Näin sen ensi kertaa kymmenisen vuotta sitten, ja sen jälkeen se on ollut usein mielessäni. Teoksessa taiteilijan terävä, itsetietoinen katse kohdistuu pöydällä olevaan munaan ja samalla oikea käsi maalaa tarkkaa kuvaa siivet avoinna olevasta linnusta. Kuvattava ja kuvaus muodostavat sisäisen yhteyden, syyn ja seurauksen, vaikka ne eivät visuaalisesti muistuta toisiaan.
Katsojalle kiinnostavinta on se, mitä ei näe. Taiteilija on kuvannut teokseen kohteen kätkettyjä piirteitä. Itselleni teos on ollut muistutus inhimillisen havainnon monitulkintaisuudesta, ilmiön pinnan arvoituksellisuudesta.
Taiteessa katsojan, lukijan, kuulijan autenttinen kokemus on suojelun arvoista. Esteettisestä kokemuksesta jokainen luo omat merkityksensä. Olemme kuitenkin taipuvaisia pitämään siitä mistä muutkin viiteryhmässämme pitävät. Kulttuurissa ”hyvä maku” on edelleen sosiaalisesti palkitsevaa.
Kulttuurin puheenparsi on arvottavaa uteliaisuuden ja dialogisuuden sijaan. Unelmoin, että kulttuurista kirjoitettaisiin ja puhuttaisiin samalla mutkattomuudella kuin asiantuntijat ja ohjelmaan soittajat puhuvat luonnosta Radio Suomen Luontoillassa kerran kuussa.
Luontoiltaan soittajat tekevät havaintoja ja etsivät uteliaina niille selitystä. Jos haluamme, että kulttuuri koskettaisi yhä useampaa, tulisi löytää puhetapoja, jotka purkaisivat kulttuurin ja taiteen keinotekoisia hierarkioita.
Rannassa katselen, kun hernekerttu hyppelehtii ja laulelee pensaassa pääni yllä. Metsän laidassa kuulen ensi kertaa mehiläishaukan äänen. Reuterin teoksessa kaunis kuningaskalastaja istuu langalla tienhaarassa. Hiljainen kuva piirtyy mieleen.
Jari Paavonheimo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Älä korva pieni kuule mitä vain – puhutaanpa taas barokkimusiikista
KOLUMNI | Kun pitkin syksyä mediassa, kouluissa ja kodeissa melskattiin ”barokkimusiikin kieltämisestä”, kuinkahan moni tarkkaan ottaen edes tiesi, mistä puhui?
Kuunnelmia kansalle, tai unohdetun taidelajin ylistys
RADIO | Alkutalven ajanvietteeksi voi suositella sukellusta radiokuunnelmien ihmeelliseen maailmaan. Yle Areenan mahdollistama intensiiviperehdytys herättää ajatuksia tästä ylenkatsotusta taiteenlajista.
Miksi miehet eivät vaivaudu kirjoittamaan lapsille ja nuorille – vai eivätkö he enää osaa?
KOLUMNI | Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat ovat järjestään naisia. Viimeisin miesvoittaja on vuodelta 2008, Matti Kuusela muistuttaa.
Kiertoilmaisujen sietämätön keveys ja tuska – kolumni pyhäinpäivälle
KOLUMNI | ”Minä en enää varsinaisesti pelkää kuolemaa, mutta kammoan jäähyväisiä. Pelkkä ajatus hyvästeistä elämäni ihmisille pakahduttaa sydämeni”, Maarit Saarelainen kirjoittaa.
