Suomen hallitus kesällä 2023. Kuva: Fanni Uusitalo / valtioneuvoston kanslia
KOLUMNI | Luettuaan Teemu Luukan kirjan Petteri Orposta ja hänen oikeistohallituksensa taipaleesta Aila-Liisa Laurila alkoi pohtia kulttuurialan tilaa ja merkitystä kurjistuvassa Suomessa.
”On selvää, että kulttuuriala ei ole vain menoerä vaan tuottaa terveyttä ja hyvinvointia kaikelle kansalle. Orpon hallituksen kannattaa loppukautensa ajan keskittyä sen haasteisiin.”
Kun Suomen eduskunta kokoontuu helmikuun alussa ensimmäiseen istuntoonsa vuonna 2026, on sen kautta jäljellä enää runsas vuosi. Alkukesästä 2023 kivuliaasti synnytetty oikeistohallitus voi todeta, että se on saanut hallitusohjelmansa toteutettua paria isoa poikkeusta lukuun ottamatta.
Pääministeri Petteri Orpo (kok.) on pitänyt hallituksen kasassa, vaikka se on yritetty kaataa moneen otteeseen. Typerät rasismikohut ovat seuranneet toinen toisiaan. Rahaministeri Riikka Purra (ps.) on heilutellut saksiaan, mistä eniten ovat joutuneet kärsimään lapsiperheet. Näin on puhuttu.
Hallintoaloja vertaillen selviää, että opetus- ja kulttuuriministeriön menot ovat kolmanneksi suurimmat valtiovarainministeriön ja sosiaali- ja terveysministeriön jälkeen. Koulutus nielee varoista suuren osan. Varsinainen taide ja kulttuuri jäävät rahanjaossa mopen osaan.
Valtion tukimuotoja kulttuurille ovat valtionosuudet, suorat avustukset ja apurahat sekä kansallisten kulttuuri-instituutioiden ylläpito. Toimittaja Teemu Luukka julkaisi tietokirjan Petteri Orpo ja oikeistovallan paluu (Otava, 2025), jossa hän kertoo Orpon hallituksen tehneen lukuisia lakimuutoksia, jotka heikentävät ihmisten, yhteisöjen ja kulttuurialan asemaa.
Kulttuurialoilta on leikattu kymmeniä miljoonia euroja, samoin Yleisradiolta. Ruutu täyttyy ohjelmauusinnoista. Samaan aikaan kulttuurilaitosten kiinteät kulut, kuten tilakustannukset nousevat. Leikkausten jälkeen kulttuurielämä pyörii entistä enemmän vapaaehtoisvoimin ja pelkästään omarahoitteisesti.
* *
”Politiikan mullistusvuosien välitilinpäätös”, otsikoidaan Teemu Luukan kirjan takakannessa. Teos kertaa tapahtumia vaalivuoden 2023 jälkeen ja luotaa välillä kauemmaksikin historiaan. Nyt eletään maassa, jota johtaa oikeistolaisin hallitus sitten 1930-luvun.
Perinteisesti on koettu, että kulttuuriasiat ovat hyvässä hoidossa, kun toimialan ministerinä on joku vasemmistopoliitikko. Luukka kirjoittaakin osuvasti: ”Tämän kirjaprojektin aikana moni on kysynyt, mihin ovat hävinneet kokoomuksen sivistysporvarit?”
Kirjoittaja tarkoittaa niitä ihmisiä, jotka täyttävät esimerkiksi kaupunkien teatteri- ja musiikkisalit ja hyväksyvät ihmisten erilaisuuden. Sivistysporvareina hän listaa Juha Rihtniemen (1927–1971), Ilkka Suomisen (1939–2022), Saara-Sofia Sirénin (s. 1986) ja Pihla Keto-Huovisen (s. 1974).
Jotain kertoo, ettei Luukka mainitse esimerkiksi nykyistä opetus- ja kulttuuriministeriä Mari-Leena Talvitietä (kok.) koko kirjassa. Hänen edeltäjänsä Sari Multala (kok.) on esillä kahdessa lyhyessä lauseessa, joissa ei kerrota kulttuurista.
Saara-Sofia Sirén on yksi yli sadasta kirjaa varten haastatelluista henkilöistä. Hän arvelee monien arvoliberaalien naisten vielä roikkuvan kokoomuksen äänestäjinä, mutta jotkut ovat jo alkaneet pohtia muita puolueita. Eläinten tai naisten oikeuksien puolustajat tai ilmastonmuutoksesta huolestuneet eivät pääse kokoomuksessa kovin pitkälle.
Myös pitkäaikaiset kokoomusvaikuttajat Kirsi Piha ja Sirpa Pietikäinen ovat olleet pettyneitä Orpon ajan kokoomukseen. Orpon on nähty lähentyneen perussuomalaisia jo ennen viime vaaleja. Siihen aikaan vihreitä johtanut Maria Ohisalo ja demareita johtanut Sanna Marin ilmoittivat selvästi, etteivät hyväksy persuja kumppanikseen.
Aiempi opetusministeri Li Andersson (vas.) oli erittäin suosittu oman ryhmänsä ulkopuolellakin. Hänen puolueensa kannatus on kuitenkin ollut viime ajat sellaisella tasolla, ettei sillä saa suurinta valtaa käsiinsä.
Riikka Purra on erittäin suosittu omiensa joukossa. Hän vietti lapsena äitinsä ja hänen tv-työkavereidensa kanssa paljon aikaa tamperelaisissa kapakoissa kuunnellen heidän ”kulttuurijorinoitaan”. Purra tuntee sen maailman, mutta ei muistele kovin hyvällä.
* *
Petteri Orpon johtaman hallituksen ohjelman ensimmäinen lause kuuluu: ”Hallituksen tavoitteena on vahva ja välittävä Suomi, joka pärjää maailman myrskyissä”. Onko tuo ehkä irvokkain lause, mitä on pitkään aikaan nähty?
Maailman myrskyt ovat äityneet uskomattomiin mittoihin. Miten kulttuuri- ja taidetoimijat voivat pitää puolensa, kun maanpuolustus uhkaa niellä energian kaikelta muulta?
Hallitus on kyllä yrittänyt. Ohjelmansa mukaisesti se on saanut aikaan Kulttuuripoliittisen selonteon, jonka toimeenpanosuunnitelma käynnistettiin viime syksynä. Pääpointteja ovat alan rahoituksen ja ammattilaisten toimeentulon turvaaminen, kulttuuripalvelujen tarjoaminen koko kansalle sekä kansainvälisen menestyksen tukeminen.
On selvää, että kulttuuriala ei ole vain menoerä vaan se tuottaa terveyttä ja hyvinvointia kaikille. Orpon hallituksen kannattaa loppukautensa ajan keskittyä vaikka sen haasteisiin, jos valtion velka ei millään lähde supistumaan eikä työllisyys kohenemaan.
Aila-Liisa Laurila
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Saamelaistaide on Suomen valttikortti, mutta riittääkö vähemmistökulttuurilla elinvoimaa
KOLUMNI | Helmikuun kuudes on vakiintunut saamelaisten kansallispäiväksi. Alkuperäiskansan asema vaihtelee eri maissa, eikä Suomi ole ykkönen, jos ei hännänhuippukaan.
Pehmeyden vastarinta: ”Kun pommit putoavat, kyky tuntea myötätuntoa muuttuu poliittiseksi teoksi”
KOLUMNI | Sami Sankilampi yrittää liimata kolumnissaan maailman sirpaleita yhteen Uusi Juttu kainalossa.
Maailman lyhyin novelli ja muita äärimmäisyyksiä
KOLUMNI | Pekka Henttonen kirjoittaa todellisista ja kuvitelluista kirjallisista äärimmäisyyksistä: novelleista, romaaneista, kirjoista ja kirjastoista.
Haussa ”hyviä tyyppejä” eli työelämän yksilön palvonnan lyhyt historia
KOLUMNI | Liisa Keltikangas-Järvinen suomii uudessa kirjassaan olan takaa aikamme yltiöyksilöllistä kulttuuria. ”Hänen havaintonsa 2000-luvun työelämästä on helppo tunnistaa”, Jari Paavonheimo kirjoittaa.