Kaksikymmentä sekuntia kulttuurikohuun

Klemola ja Hazard kohun kynnyksellä. Kuva: Katja Tamminen

Kaksikymmentä sekuntia kevyttä naljailua Ylen viihdeohjelmassa riitti viikon kulttuurikeskustelun aiheeksi. Pienoiskohu virisi, kun Helsingin Sanomien Riitta Koivuranta kirjoitti kommenttipuheenvuorossaan, kuinka Kaarina Hazardin ja Leea Klemolan ”naureskelu meni yli” Yleisradion Hengaillaan-ohjelmassa.

Ohjelman tiimellyksessä nimeltä mainitut kulttuurialan vaikuttajat tölväisivät yhteensä noin 20 sekunnin puheenvuoroissaan Satu Rämöä ja vielä naureskelivat hieman päälle. Kirjailija loukkaantui – saatuaan ylipäätään tietää asiasta kyseisestä Hesarin kommenttijutusta – ja jakoi loukkaantumisensa sometarinoissaan seuraajilleen. Ajatuksena oli, että jos ei pidä jostain, niin ei sitä tarvitse sanoa ääneen.

Rämö myös kehysti Klemolan ja Hazardin nälvimisen ikäväksi, koska ”[k]ulttuurialalla ei mene kauhean hyvin just nyt” kiitos työttömyyden ja kulttuurialan leikkausten. Logiikka eteni ilmeisesti niin, että suhtautumalla ylimielisesti Rämön tuotantoon Klemola ja Hazard aukoivat päätään samalla koko kulttuurialalle – etenkin teatterityypeille, jotka nyt puurtavat Hildurin parissa. Loukkaantumistarinoidensa lisäksi – sattumalta tai kohuun liittyen – Rämö jakoi alennuskoodin Sanoma-konsernin Ruutu+-palveluun, jossa Hildurit ovat katsottavissa. Kohu ei ainakaan vähentänyt näkyvyyttä.

* *

Viikon kulttuurikeskustelu eteni tyypillisenä 2010- ja 2020-lukujen minikohuna: tapahtuma – uutisointi tapahtumasta – asianosaisen loukkaantuminen somessa – juttuja some-loukkaantumisesta – yleistä somekohinaa – juttuja yleisestä somekohinasta – sovintojuttuja sovinnosta – ja kaupan päälle ”analyysijuttu”. Klikkausten määrä oli taattu, oli klikkiotsikoista luovuttu tai ei, mutta ensi viikolla puhutaan taas jo uusista aiheista.

Tapahtuma itsessään ei ole kovin kiinnostava, mutta siihen liittyneet mediassa julkaistut jutut ja etenkin niiden kehystys kertovat jotain aikakaudestamme, jota voisi nimittää Olkiukkojen ajaksi. Keskusteluissa luodaan karikatyyreja, joita alkuperäisissä tapahtumissa ei edes esiintynyt. On totta, että Klemolan ja Hazardin tölväisy oli turha, mutta on hyvä muistaa, missä se tapahtui: television viihdeohjelmassa, jossa on tarkoitus sanoa asioita ääneen viihdyttämistarkoituksessa. Asian saamat kierteet tuntuvatkin tästä näkökulmasta koomisilta. Ainakin Ylen Hengaillaan-ohjelma sai usein Yle-kriittiseltä Sanoma-konsernilta paljon mediatilaa.

Satu Rämö on yksi parhaiten tässä maassa itsensä brändänneitä kirjailijoita, ja hänen teoksensa ovat myyneet hienoja määriä. Niinpä ei ole ihme, että sosiaalisen median keskusteluissa esiin piirtyi klassinen tarina, jossa kateelliset kulttuurieliitin jäsenet, joita tällä kertaa saivat edustaa Hazard ja Klemola, eivät pidä hyvin myyvästä kirjailijasta, koska kateus, oma menestymättömyys ja ties mikä.

Keskustelun linjat muistuttavat mielenkiintoisesti esimerkiksi kesän 2025 keskustelua Johanna Oraksen taiteesta suhteessa ”pääkaupungin taide-eliittiin” tai keskustelua, joka käydään joka kerta verotietojen tullessa julki: suomalaiset ovat kateellisia ja paheksuvat toisten menestystä.

Tarina muiden kadehtimasta oman onnensa sepästä elää vahvana. Moraalinen paheksunta otettiin mukaan myös Hesarin analyysijuttuun otsikkotasoa myöten: ”Miksi kirjailijaa aletaan Suomessa heti väheksyä, kun kirja myy?” Kyynisempi kysyisi, tästäkö todella oli kyse? Jutussa saatiin vieläpä tapahtumalle uusi jakolinja: korkeakirjallisuus vs. viihdekirjallisuus.

* *

Vähemmän käsitelty näkökulma oli Rämön esiin nostama kulttuurialan kehnon tilan ja alan sisäisen kritiikin välinen suhde. Pidän outona ajatusta, että – sinänsä turha – nälviminen syventäisi jotenkin kulttuurialan ahdinkoa tai että Klemolan ilmoitus, ettei hän ole menossa katsomaan Hildureita teatteriin, olisi jotenkin koko alalle ”piruilua”. Eivätkö kulttuuri ja Hildur ole nyt olleet koko viikon erilaisissa lehtijutuissa nimenomaan tämän tölväisyn johdosta?

On tietysti ajallemme tyypillistä yhdistää kulttuurialan ahdinko ja vastuu sieltä selviämisestä yksittäisten kulttuuri-ihmisten negatiivisiin sanailuihin. Tällöin rakenteet jäävät piiloon ja katseen kohteeksi nousevat yksilöt. Ylhäällä tehdään isot kulttuurileikkauspäätökset, mutta kulttuurin kentällä sitten syyllistetään toisia fiiliksen pilaamisesta. Näin se homma etenee.

Toinen keskusteluissa esiin noussut ajatus – miksi pitää sanoa ääneen, jos ei pidä jostain – oli myös mielenkiintoinen. Tämä kuvannee muuttunutta suhdetta kritiikkiin, joka saatetaan Instagram-aikana käsittää suositteluna. Kivaa, kaunista ja hyviä fiiliksiä. Positiivisuus on keskeistä, negatiivisuutta kammoksutaan. Joku tietysti voisi nähdä moisen ajatuksen haluna vaientaa kriittiset äänet, mutta niin pitkälle lienee turha yhdestä tarinasta ajatusta viedä.

Ei sillä, kyllähän negatiivinen kritiikki ja tölväisyt tuntuvat kurjalta kenestä vain, kun sellaisia saa niskaansa. Suuri osa maassamme ilmestyvästä kirjallisuudesta ei nykyään tosin saa edes niitä.

Yksi asia on ainakin selvä: television aika ei ole ohi. Kaksikymmentä sekuntia Ylen perusviihdeohjelmassa riittää käynnistämään jonkinlaisen keskustelun kulttuurista vielä vuonna 2026.

Mikko Manka

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua