Kaksi vuotta Ukrainan sotaa: Mauno Koivisto kiteytti Venäjän idean neljälle riville

Venäjän vastarinnan kasvot -julistenäyttely Helsingin Kansalaistorilla. Kuva: Kari Pitkänen

Helmikuun 23. päivänä 2022 menin levottomana nukkumaan. Aamuyöllä heräsin, katsoin kelloa ja avasin kännykän. Venäjä oli julistanut lentokieltoalueen maan eteläosiin ja Ukrainaan. Arvasin, että se on alkanut. Uni ei enää tullut silmään.

Myöhemmin kuulin, että tasavallan presidenttikin oli viettänyt levottoman yön. Sauli Niinistö tiesi, että sota alkaisi. Hänellä oli siitä varmaa Yhdysvaltain välittämää tiedustelutietoa, minulla vain pelko ja aavistus.

Aamulla totesimme Kulttuuritoimituksen päätoimittajan Maritan kanssa, että tämä koskee meitäkin. Syntyi kannanotto Ukrainan puolesta neljällä kielellä. Siitä lähtien se on näkynyt etusivumme oikeassa yläkulmassa.

Kahden vuoden aikana olemme julkaisseet kymmeniä ja taas kymmeniä artikkeleja, arvioita ja kirjoituksia, jotka löytyvät hakusanalla ”Ukraina”. Se ei vielä riitä. Lisää tarvitaan, jotta Ukrainan hätä ei unohdu. Konkreettiselle avullekin on maassa jatkuva ja kasvava tarve.

Valta ei tule kansalta

Ukrainan sota on järjetön murhenäytelmä. Jotta siitä pystyisi ymmärtämään edes vähän, pitäisi ymmärtää pimeyttä eli Venäjää. Minulla on siihen vähän kykyjä ja vielä vähemmän halua. Onneksi on Mauno Koivisto.

Entinen tasavallan presidentti julkaisi vuonna 2001 kirjan Venäjän idea. Nyt sitä myydään jo pokkarina 7 eurolla. 300-sivuinen kirja on pätevä matkaopas tuon hämärän maan vielä hämyisempään historiaan, josta V. Putinkin ammentaa moraalinsa, innoituksensa ja toimintamallinsa. Annetaan Koiviston kertoa.

Venäjän ensimmäinen vaihe oli Kiovan Rus. Siitä itää ajatus Kiovasta koko Venäjän kehtona.

Kiovan ja myöhemmin Moskovan ruhtinaan katsottiin hallitsevan ”Jumalan armosta”. Koko Venäjä on poikkeuksellinen valtio, jossa valta tulee Jumalalta ”eikä missään tapauksessa kansasta”, Koivisto kirjoittaa.

Moskova on uusi Israel, valittu kansa, jonka tehtävä on puolustaa kaikkia oikeauskoisia. Tavoitteena on työntää oman valtapiirin rajat mahdollisimman kauas.

”Venäjän laajentumisessa yhdistyi kolme tekijää: pyrittiin saamaan haltuun arvokasta maata, pyrittiin levittämään uskoa, pyrittiin yhdistämään slaaveja Venäjän johtoon. Se oli Venäjän idea.”

Tämä neljälle riville mahtuva määritelmä kiteyttää silloisesta ja nyky-Venäjästä melkein kaiken tietämisen arvoisen.

Lilia Chanysheva sai 7,5 vuoden tuomion oppositiopolitiikastaan Venäjällä. Fasistisessa mielipideilmastossa kukaan ei ole turvassa. Kuva: Kari Pitkänen

Irti antiikin ihanteista

Venäjä kehittyi alusta lähtien hyvin erilaiseksi valtioksi ja kansakunnaksi kuin läntiset naapurinsa. Sillekin on hyvät syyt.

Kristinuskon maahan tuoneilla munkeilla oli hyvin kielteinen asenne antiikkiin. Kaikki antiikin elementit siivottiin uskonnosta pois. Sillä on Koiviston mukaan ollut merkittävä vaikutus venäläisen ajattelun ja yhteiskunnan kehitykseen.

Tataarivalta jätti Venäjälle perinnöksi hallinnollisen mielivallan. Montesquieun mukaan nimetty vallan kolmijako-oppi ei juurtunut maahan koskaan, koska laki ei voinut olla yksinvaltiaaksi mielletyn hallitsijankin yläpuolella.

Tsaareista jo Nikolai I edusti näkemystä, jonka mukaan valtio ei rakentunut yhteiskuntasopimuksen periaatteille. Valtio ei siis ollut olemassa turvatakseen kansalaisten hyvinvointia, vaan hallitsijan valtaa. Kun muualla Euroopassa kansallisvaltiot nousivat, maaorjuus, keskitetty hallinto, sensuuri ja jyrkkä ulkopolitiikka ajoivat Venäjän erityksiin muista.

Tsaarinvallan loppuvuosina Venäjälle syntyi kansanedustuslaitos eli duuma. Se kehittyi nopeasti pelkäksi puhefoorumiksi ja hallitsijan kumileimasimeksi.

”Hyvinvoinnin tai onnen tavoittelu ei ole kuulunut Venäjän eikä Neuvostoliiton pyrkimyksiin. Tähtäimessä on ollut tarvittaessa kärsimystenkin kautta toteuttaa suurempia päämääriä”, Koivisto summaa ja päättää pahaenteisesti:

”Venäjä tarvitsee taas jonkin uuden isomman aatteen.”

Dmitri Ivanov on venäläinen opiskelija ja aktivisti. Tulos: 8,5 vuotta vankeutta. Kuva: Kari Pitkänen

Synkkä, synkempi, Venäjä

Kirjan ilmestyessä Koivisto ei vielä voinut aavistaa, kuinka orastava putinismi kehittyisi avoimeksi fasismiksi, kuinka Stalin ja hänen metodinsa taas nostettaisiin jalustalle, kuinka itsenäisiä ajattelijoita – en kutsu heitä toisinajattelijoiksi, vaan oikeinajattelijoiksi – alettaisiin vainota ja tappaa ja kuinka historian huuruiset höyryt tiivistettäisiin ideologiaksi, jonka perusteella voidaan käynnistää uusia kansanmurhia ja sotia.

Putin on venäläisen ajattelun ja mielenmaiseman johdonmukainen tulos ja päätepiste. Hänen jälkeensä jää vain mustaa. Puheet Moskovasta Mordorina ja venäläissotilaista örkkeinä ovat kolkkoa sotapropagandaa, mutta ikävällä tavalla totta.

”Kuva Venäjästä on jo niin synkkä , ettei ole enää sävyjä, joita synkentää”, tutkija Markku Kangaspuro totesi Helsingin Sanomissa.

Putinilla ja hänen rikoskumppaneillaan ei ole mitään pidäkkeitä. Täällä lännessä heihin pitää suhtautua samalla tavalla. Mikään tekosyy jättää auttamatta Ukrainaa millä tahansa keinolla ei ole pätevä.

Ukrainaa ei saa pettää

Tuleva presidentti Alexander Stubb kiteytti suomalaisten tunnot samoilla sanoilla, jotka kävivät kerran minunkin mielessäni:

”Jos Venäjä pystyy tekemään näin veljeskansalle, mitä he pystyvät tekemään meille.”

”Rauha, rauha, rauha”, Stubb määritti presidentin tärkeimmän tehtävän. Ei tästäkään voi olla eri mieltä.

Rauha on arvosta korkein ja aina tavoittelemisen arvoinen. Rauha Ukrainassa ei kuitenkaan voi perustua itsenäisen valtion tuhoamiseen ja kokonaisen kansakunnan vainoamiseen ja kansanmurhaan.

Mitä arvoa on sellaisella rauhalla, jonka saavuttamiseksi Eurooppa pettää omat ihanteensa, arvonsa ja periaatteensa? Kuinka sellaisen rauhan jälkeen kukaan voisi vain jatkaa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut?

Kari Pitkänen, teksti ja kuvat
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi

Kuva: Kari Pitkänen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua