Haussa ”hyviä tyyppejä” eli työelämän yksilön palvonnan lyhyt historia

Kuva: WSOY / Veikko Somerpuro

Yhteiskunnassa tunnistetaan nykyään entistä herkemmin erilaisiin vähemmistöihin kohdistuva syrjintä, mutta kaikkialle tämä herkkyys ei ulotu. ”Useat työpaikat antavat julkilausumia, miten eivät syrji ketään etnisen taustan, sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen takia, mutta persoonallisuus ei kuulu listaan”, kirjoittaa psykologian professori emerita Liisa Keltikangas-Järvisen uudessa kirjassaan Itsekkyyden aika (WSOY, 2026).

Keltikangas-Järvinen suomii olan takaa, tutkimustietoon perustuen yltiöyksilöllistä kulttuuria. Mihin hän paikallistaa yksilökeskeisyyden nousun? Keltikangas-Järvinen korostaa jälkiteollista, uusliberalistista modernia kapitalismia, jossa yhteisöllisyyden sijaan alkoi korostua jäsenten välinen kilpailu: ”Menestyäkseen uudessa yhteiskunnassa ihmisen täytyi erottua, ja niin uusi ihmisihanne ryhtyi arvostamaan uniikkiutta ja erilaisuutta.” Tällä tiellä ollaan ja vauhti on kiihtynyt sosiaalisen median nousun myötä.

* *

Kaksi aikansa suosittua teosta voidaan mielestäni nähdä muutosta kuvaavina virstanpylväinä, eri näkökulmista: yksilön korostamisen osalta Jari Sarasvuon Sisäinen sankari (WSOY, 1996) ja työelämän kriittisen tarkastelun osalta psykohistorioitsija Juha Siltalan klassikko Työelämän huonontumisen lyhyt historia (Otava, 2004).

Keltikangas-Järvinen kuvaa kuinka jälkiteollisen ajan elämäntyyli nosti keskiöön muista erottuvan yksilön. Ihanteiksi muodostuivat itsevarmuus, määrätietoisuus ja vakuuttavuus. Ekstroverttiä käytöstä alettiin ”jopa tutkimustiedon vastaisesti” arvostaa ja palkita yhä enemmän.

”Työelämä kehitti kehäpäätelmien spiraalin”, Keltikangas-Järvinen kirjoittaa. Ekstrovertti valittiin, koska ekstroversiota arvostettiin, ja jos hän menestyi, sen katsottiin johtuvan ekstroversiosta. Siitä tuli rekrytoinnin kriteeri, mikä lisäsi ekstroverttien määrää työpaikoilla.

”Sen seurauksena työskentelytyylit, kuten tiimityö, ja olosuhteet, kuten avokonttorit kääntyivät suosimaan ekstroverttejä. Lopputuloksena oli persoonallisuussyrjintä.” Ironista kyllä, maisemakonttoreissa ekstroverttien työtehon on havaittu laskevan introvertteja enemmän.

Ulospäinsuuntautuneisuuden antamaa lisäbonusta ei 2000-luvulla voinut työpaikoilla olla havaitsematta. Työelämässä alettiin suosia ”hyviä tyyppejä” eli hahmoja, jotka osaavat esittää itsensä vauhdikkaasti ”täältä pesee” -tyyliin.

Substanssiosaaminen saattoi ehkä olla vähän niin ja näin, mutta se peittyi usein loputtomaan kokoustamiseen. Hetken päästä saatettiin huomata, että uuden hahmon ”sosiaalisuus” olikin ehkä pyrkimystä dominanssiin.

Ajankuvaan kuului, että alettiin yhä useammin luonnehtia ihan tavallisia asioita ”mahtaviksi” ja ”loistaviksi”. Etuliite ”super” tai ”huippu” ilmestyi yhä useammin adjektiivien kylkeen. Kukapa vastustaisi positiivista meininkiä, mutta jos kaikki on mahtavaa, mikään ei ole enää mahtavaa.

* *

Sosiaalisen ihmisen kanssa on kaiketi helpompi ja mutkattomampi asioida ja vaihtaa kuulumisia kuin kovin pidättyväisyyteen taipuvaisen. Se ei kuitenkaan kerro, että hän olisi parempi työntekijä. Ihminen voi olla yhteistyökykyinen, vaikka ei ole erityisen sosiaalinen. Ulospäinsuuntautuneella voi puolestaan olla huonot sosiaaliset taidot.

Sosiaalisella luonteella on välittömyytensä ja aktiivisen verkostoitumisensa ansiosta mahdollisuus hankkia tietoa pidättyväistä paremmin, mutta jälkimmäisen vahvuus on hieman sivusta ehkä tehdä tarkkoja havaintoja ja taito kuunnella. Yhtä kaikki, jokaisella lienee tarve kuulua yhteisöön.

Synnynnäisen temperamentin sijaan kognitiivinen kapasiteetti on tutkimustiedon mukaan edelleen työssä ratkaisevaa. ”Se kertoo, miten ihminen ymmärtää kokonaisuuksia, miten analysoi syy-seuraussuhteita, miten nopeasti oppii uutta ja prosessoi tietoa, miten kykenee luomaan uutta”, Keltikangas-Järvinen kirjoittaa.

Hän nimeää huomion suuntaamisen olennaisiin asioihin ja tarkkaavaisuuden ”sosiaalisten taitojen neurokognitiiviseksi perusvalmiudeksi”. Ranskalainen neurotieteilijä Stanislas Dehaene on tuonut esiin, että kaikessa oppimisessa on keskeistä tarkkaavaisuus, virheiden korjaaminen ja opitun painaminen pitkäaikaismuistiin.

Monimutkaistuvassa työelämässä keskeinen taito on havaita, mikä on olennaista sen kannalta mitä ollaan tavoittelemassa. Parhaassa tapauksessa johtajalle on kokemuksen myötä kehittynyt tämä kyky, jolloin organisaatio säästyy paljolta turhalta sählingiltä erilaisten muotitrendien keskellä.

* *

2000-luvulla työelämässä tuli keskeiseksi miltä asiat näyttävät. Myönteinen viestintä nousi avainasemaan. Sillä luotiin organisaatiolle pinta, kilpi, jonka suojissa saatettiin ehkä jatkaa entiseen malliin. Se synnytti paradoksin: mitä enemmän jotakin asiaa viestinnässä korostettiin, asian laita todellisuudessa saattoi olla juuri päinvastoin.

Kansalaisen ja organisaation ruohonjuuritason kannalta ihanteellinen viestintä kertoo miten asiat ovat, mutta organisaatioiden johdolle viestintä on liian usein brändin rakentamista ja myönteisen tarinan kertomista. Nykyään on lähes sääntö, että esimerkiksi kyseenalaisesti toiminut ministeri pyytää anteeksi ”huonoa sanavalintaansa”, ei kuitenkaan itse asiaa.

Tällaisessa ilmapiirissä käy helposti niin, että asioiden kriittisiltä puolilta suljetaan silmät, niistä ei haluta kuulla, mikä tukahduttaa organisaation kehittymistä. Hyvät työyhteisöt kykenevät kriittiseen itsereflektioon ja kertovat virheistään.

Emeritaprofessori sanoo, että ihminen ei ole muuttunut, mutta kulttuuri on muuttunut. Yksilöllisyyden voimakas korostaminen ja palkitseminen on ”omiaan sitomaan ihmisen käytöksen siihen kehitysvaiheeseen, jossa keskittyminen itseen on normaalia mutta josta tulisi kasvaa yli, ennen kuin yksilöllisyys muuttuu itsekkyydeksi”.

* *

Yksilökeskeisyys on myös median ansaintalogiikan keskiössä. Mediajulkisuus on usein toisteista, kaventunutta ja keskittynyttä. Julkisuuden kierrättäessä usein lähinnä tunnettujen henkilöiden tarinoita, katse osuu kulttuurin ja yhteiskunnan katvealueille entistä harvemmin.

Uskonnon- ja mediatutkimuksen professori Katri Valaskivi on arvioinut, että viimeiset kolmekymmentä vuotta viestintäympäristöä on kehitetty teknologian ja liiketoiminnan ehdoilla. Siten tavoitteena ei ole ollut esimerkiksi luottamuksen rakentaminen yhteiskunnassa.

Työelämän käytännöt ovat tämän kulttuurin kyllästämiä. Samalla aikaperspektiivi kapenee. Kuka tahansa ensimmäisen levytyssopimuksensa saanut artisti saattaa ilman ironian häivää luonnehtia uraansa ”ja loppu on historiaa” -fraasilla. Työpaikoilla nopeatempoisuus näkyy kiihtyvänä parempien mahdollisuuksien tarkkailuna.

Liisa Keltikangas-Järvinen korostaa individualismin ja tunnepuheessa vellomisen sijaan katsetta itsestä ulos mielekkään elämän lähteenä. Kliseen ”voidakseen rakastaa toista tulee ensin rakasta itseään” hän ampuu alas todeten, ”ettei itsensä rakastaminen ole välttämätöntä, vaan voi suoraan siirtyä rakastamaan muita”.

Hän puhuu yhteisöllisyyden ja aktiivisuuden puolesta. Ne voivat olla myös keinoja välttää masennusta kollektiivisten uhkien edessä: ”On jopa osoitettu, että ihmiset, jotka nuorina olivat sitoutuneet johonkin poliittiseen liikkeeseen ajamaan yhteistä hyvää, olivat aikuisena onnellisempia kuin ne, jotka eivät koskaan toimineet minkään yhteisen hyvän eteen.”

Ajatus siitä, ettei ”minä” ole maailman keskipiste voi olla lohdullinen ja vapauttava. Tosi ainakin.

Jari Paavonheimo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua