Auschwitzin haamu ei kadonnut minnekään

27.01.2020

Mitä Auschwitzin muisto merkitsee meille, 2020-luvun ihmisille nykyisenä Vainojen uhrien muistopäivänä? Tätä kysyy ja siihen yrittää vastata kolumnissaan Kari Pitkänen.

”Ensimmäinen venäläispatrulli tuli leirin näköpiiriin puolenpäivän aikaan vuoden 1945 tammikuun 27. päivänä. Charles ja minä olimme ensimmäiset, jotka näkivät heidät. Olimme kantamassa yhteishautaan Sómogyita, ensimmäistä kuollutta huonetoveriamme.”

Kertoja on tapahtuman silminnäkijä, keskitysleirivanki ja sittemmin kirjailija, italialainen Primo Levi. Hänen muistelmakirjansa Aselepo alkaa Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisesta 75 vuotta sitten.

”Leirin vierustalla olevaa maantietä oli varuillaan ja ratsain tulossa neljä nuorta sotilasta, jokaisella konepistooli kädessään. Kun he saapuivat piikkilanka-aitaukselle, he pysähtyivät katsomaan, vaihtoivat keskenään muutaman pelokkaan sanan luoden samalla oudon häkeltyneet katseensa mätäneviin ruumiisiin, hajalle pirstoutuneisiin parakkeihin ja meihin harvoihin, jotka olimme vielä elossa.”

Levin kieli on paljasta ja riisuvaa. Hän toteaa, mitä tapahtui. Tunteilematta.

* *

Levi vietti Auschwitzissa runsaan vuoden ja teki pakkotyötä synteettistä kumia valmistavassa tehtaassa. Hänen esikoisteoksensa Tällainenko on ihminen on yhä puhuttelevimpia kuvauksia paholaismaisesta leirijärjestelmästä. Kun venäläiset tulivat, Levi oli yksi niistä 20:stä, jotka olivat hengissä alkuperäisestä 650 italianjuutalaisen kuljetuserästä.

Primo Levi kuoli pudottuaan kotitalonsa rappukuiluun 1987. Oliko se itsemurha? Siitä kiistellään, mutta yksi on selvä: kirjailija kamppaili kynällään loppuelämänsä ajan Auschwitzin haamuja vastaan.

* *

Mitä Auschwitzin muisto merkitsee meille, 2020-luvun ihmisille nykyisenä Vainojen uhrien muistopäivänä?

Mielestäni ainakin näitä:

Sivistyksen pintakiilto on ohut. Viimeistään Jugoslavian hajoamissodissa nähtiin, kuinka vähän suhteellisen hyvinvoivan ja oppineen eurooppalaisen pintaa pitää raaputtaa, jotta sieltä alta löytyy se vanha tuttu peto.

Vihollinen on ikuinen. Jos se ei ole juutalainen, se on toisin uskova, somali, Välimeren yli pyrkivä pikkulapsi tai Myanmarin rohingya. Katsojasta ja hänen asemastaan riippuu, kuka milloinkin on oman hyvinvoinnin pahin uhka. Mutta varmasti sellainen löytyy, ja useimmiten kaukaa oman elinpiirin ulkopuolelta.

Suomi ei ole turvassa. Pohjoismainen yhteiskuntajärjestelmä suojaa meiltä monelta, mutta ei tee immuuneiksi. Suomessa esiintyy vihapuhetta, vainoamista, valeuutisointia ja vastenmielistä rasismia, jota ei tarvitse yrittää ymmärtää tai sallia. Demokratialla pitää olla mahdollisuus itsepuolustukseen.

* *

Vainoajat käyvät entistä röyhkeämmiksi. Rajoja siitä, mikä on hyväksyttävää puhetta ja käyttäytymistä, työnnetään vaivihkaa mutta määrätietoisesti koko ajan kauemmas.

Kuka vielä muutama vuosi sitten uskoi, että aikuiset ihmiset seuraisivat, maalittaisivat ja ilkkuisivat ilman omaa syytään Isis-leirille joutuneita ja onnekseen Suomeen pelastettuja pikkulapsia? Seuraavaa askelta odotellessa.

Vainojen muistoa voidaan käyttää väärin. Se, mitä juutalaisille ja muille uhreille keskitysleireillä tapahtui, oli yksiselitteisesti väärin ja saatanasta. Väärin on myös torjua kaikki kritiikki juutalaisten omaa valtiota vastaan, vaikka se mitä tekisi. Tällainen arvostelu ei ole automaattisesti antisemitismiä, vaan niiden oikeuksien puolustamista, joiden vuoro on joutua sorretuksi 2020-luvulla.

Uudet sukupolvet toistavat vanhat virheet. Katsokaa maailman nokkamiehiä (sillä miehiä he todella useimmiten ovat), jotka purivat hammasta ja sättivät ”vihollisiaan”, kun Israelissa vietettiin Auschwitzin vapautuksen muistojuhlaa. Kuinka vähällä älyllä ja empatialla tätä maailmaa johdetaan.

Kari Pitkänen

Pin It on Pinterest

Share This