Ray Bradbury. Kuvat: Alan Light / Kustannusosakeyhtiö Sammakko
KOLUMNI | Kaikki kirjat eivät vanhene. Ray Bradburyn Fahrenheit 451:n ehkä tärkein sanoma on muistuttaa diktaattorien olevan diktaattoreja vain meidän avullamme, usein vieläpä meidän aloitteestamme.
”Kun kustantajien, riistäjien ja median lonkerot pyörittivät ihmisen mieltä tarpeeksi vinhasti, kaikki tarpeettomat, aikaa vievät ajatukset sinkosivat hiiteen!… Koulunkäyntiä vähennettiin, kuri höltyi, filosofian, historian ja vieraiden kielten opiskelu lopetettiin, äidinkielen opetukseen ei enää panostettu, oikeinkirjoitussääntöjä ei enää opetettu ja lopulta niistä tuskin piitattiin. Elämä oli välitöntä, työ tärkeää ja vapaa-ajalla keskityttiin mielihyvään.” (suom. Einari Aaltonen)
Analyysiä 2020-luvun alun some-vetoisesta elämästä, vai ennuste 2040-luvulla kirjoitettavasta 2020-luvun kuvauksesta?
Ei kumpaakaan, vaan ote Ray Bradburyn (1920–2012) klassikosta Fahrenheit 451 vuodelta 1953. Bradburyn kirja on dystopia ja varoitus, kuvaus tiukkakuriseksi harvainvallaksi luhistuneesta Yhdysvalloista, jossa palomiehet eivät enää sammuta ja pelasta vaan polttavat, polttavat kirjoja ja niiden suojapaikkoina olleita taloja (sekä satunnaisesti talojen omistajia). Ja jotta ihmisen hulluus paistaisi paljaana, Bradburyn luoma maailma on kaiken muun järjenvastaisen keskellä myös putoamassa ydinsodan mustaan aukkoon.
* *
Kun klassikko vuonna 2003 täytti 50 vuotta, pyydettiin sen kirjoittajalta juhlapainokseen uusi esipuhe. Ensisanoikseen Bradbury kirjoitti: ”What is there new to be said about Fahrenheit 451?”
Se oli ja on hyvä kysymys, joka minunkin piti esittää itselleni, oikeuttaa tilankäyttöni, mahdollisen lukijani ajan haaskaaminen. Kuten huomaat, löysin, tai olin löytävinäni oikeutuksen: Fahrenheit 451 on klassikko. Se on siis maininnan, jopa mainostamisen arvoinen per se. Lisäksi, neljäviisiykköseen liittyy muutamia pointteja, ei tosin välttämättä juuri kolmea, jotka mielestäni ovat jääneet vähälle huomiolle tai jotka tekevät siitä joko aiempaakin ajankohtaisemman tai ajankohtaisen juuri nyt.
Kylmäävä ja vähän varjoon jäänyt pointti on, että Bradburyn(kin) maailmassa ihmiset tekevät sen itse. Demokratia, julkinen elämä ja osallisuus eivät alkuaan hiivu suunnitelmallisen tukahduttamisen alla, vaan enemmän ja vähemmän satunnaiset kehityskulut käynnistävät prosessin paloesimies Beattyn kirjoitukseni alussa kuvaamalla tavalla. Sitten ei tarvitakaan kuin muutama häikäilemätön, jo vallan kahvan lähelle kiipinyt yksilö, ja carpe diem!
Nykyhetkikö? Niinpä. Koulujen ongelmat, vähä-älyinen some-häly, tutkimuksen ja akateemisuuden vähättely, kaiken keskustelun ja arvostusten ekonomisoituminen, sittemmin myös turvallistuminen, aseilla ja ”kyvykkyyksillä” pullistelu. Yhtymäkohtia on, jos kohta myös eroja ja yhteiskuntakohtaista vaihtelua.
Selkeämpi pointti mielestäni onkin, että vaara ei katoa. Bradbury kirjoitti mccarthyismin ja kylmän sodan aikaan, nyt elämme Putinin, Trumpin, Jinpingin ja mustavalkoisen populismin aikaa. Viesti ei siis ehkä ole, että nyt taas vaan että yhä edelleen, vielä huomennakin. Juna voi ohjautua lähes koska vain väärälle raiteelle, jos ja kun tarkkaavaisuutemme herpaantuu.
Oleellinen pointti on varmasti myös se, että ”all is not lost, of course”, kuten Bradbury toteaa juhlaedition jälkisanoissaan. Hän neuvoo tutkimaan tarkkaan palopäällikkö Beattyn sanoja, menemään kotiin ja istumaan alas perheen nuorimpien kanssa kirja kädessä. Ja samaan aikaan, keskuudessamme on toki aina ollut ja tulee olemaan palomies Guy Montagin kaltaisia persoonia, jotka rypistävät kulmiaan ja alkavat miettiä elämäänsä ja sille vaihtoehtoisia sisältöjä ja muotoja, alkavat piilottaa ja lukea kirjoja, jotka heidän olisi pitänyt sääntöjen mukaan polttaa tai alkavat joka tapauksessa jollakin tavoin pyristellä vastaan. Aina löytyy joku lapsi tai ”lapsi”, joka näkee, ettei tsaarilla ole vaatteita tai että hänen vaatteensa ovat veressä.
* *
Bradburyn onnistumiselle olivat tärkeitä myös hänen tyylinsä ja temperamenttinsa, eikä vain hänen taitonsa hahmottaa yhteiskunnallisia kehityskulkuja ja syy-seuraussuhteita. Kirjailijan omin sanoin:
”I’ve always written at the top of my lungs and from some secret motives within. I have followed the advice of my good friend Federico Fellini who, when asked about his work, said, ’Don’t tell me what I’m doing, I don’t want to know’.”
Fellinin ohella Bradburyn kirjailijanuraan liittyy myös esimerkiksi sellainen julkkis kuin Hugh Hefner. Fahrenheit-käsikirjoitus ei ollut kelvannut kerta kaikkiaan kenellekään, edes lehdessä julkaistavana jatkokertomuksena, kunnes tuolloin 1950-luvun alussa täysin tuntematon tyhjätasku Hefner näki Bradburyn hengentuotteen. Kaupat syntyivät 450:n, nykyrahassa 5 230 dollarin hintaan. Maailma sai Playboyn ja Fahrenheit 451:n. Niin karvan varassa ihmiselämän käänteet ja maine ovat, kohtalomme yhtä sattumien summaa.
Kari Heino
Kustannusosakeyhtiö Sammakolta on juuri ilmestynyt tuore painos Fahrenheit 451:stä.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kolme kohtaamista Kirsin kanssa – sohvalta kirkon penkkiin
KOLUMNI | Kirsi Kunnas syntyi 100 vuotta sitten. Mitä jos juhlisimme lauantaina lukemalla kaikki ääneen hänen runojaan?
Älä korva pieni kuule mitä vain – puhutaanpa taas barokkimusiikista
KOLUMNI | Kun pitkin syksyä mediassa, kouluissa ja kodeissa melskattiin ”barokkimusiikin kieltämisestä”, kuinkahan moni tarkkaan ottaen edes tiesi, mistä puhui?
Kuunnelmia kansalle, tai unohdetun taidelajin ylistys
RADIO | Alkutalven ajanvietteeksi voi suositella sukellusta radiokuunnelmien ihmeelliseen maailmaan. Yle Areenan mahdollistama intensiiviperehdytys herättää ajatuksia tästä ylenkatsotusta taiteenlajista.
Miksi miehet eivät vaivaudu kirjoittamaan lapsille ja nuorille – vai eivätkö he enää osaa?
KOLUMNI | Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat ovat järjestään naisia. Viimeisin miesvoittaja on vuodelta 2008, Matti Kuusela muistuttaa.
