Heaven’s Gate, 2021. Kuva: Marco Brambilla

1

Horace McCoyn kirjoittama Ammutaanhan hevosiakin ilmestyi vuonna 1935 (suom. Heikki Salojärvi; Love, 1978) keskellä Yhdysvaltojen suurta lamaa. Lama-aika sai ihmiset kehittelemään jos minkälaisia yrityksiä ansaita rahaa, kuten maratontanssit, joissa voittajapari on se, joka on tanssijoista viimeisenä pystyssä. Liikkeessä on pysyttävä 24 tuntia vuorokaudessa lyhyitä taukoja lukuun ottamatta. Yksi maratontanssikilpailu saattoi kestää parhaimmillaan kuukausia. Niitä on järjestetty Suomessakin.

Ammutaanhan hevosiakin sijoittuu alusta loppuun samoihin maratontanssikisoihin. Kirja on silti kaikkea muuta kuin tylsä. Käänteitä tapahtuu joka välissä, ja tansseihin mahtuu elämän koko kirjo.

Kirja kertoo nuorista, joiden elämältä on kadonnut suunta. Lamaannus ja päämäärättömyys ovat vallanneet heidät, ja he tarttuvat todella epämääräisiinkin mahdollisuuksiin vain saadakseen leivän eteensä ja katon päänsä päälle.

Maratontansseja voi pitää työläisen elämän allegoriana. Se mitä teet, antaa ruoan ja punkan missä nukkua. Koko ajan täytyy pysyä liikkeessä, tai putoat pelistä. Rikkaat ja kuuluisat kannustavat sinua, mutta heittävät jalkoihisi pelkkiä hiluja. Ollaan lopen uupuneita, ja siinä sivussa mennään naimisiinkin.

2

Se tunne, kun oma kirja valmistuu, ja lähetät käsikirjoituksen kustantajalle luettavaksi. Saavutus, että olet saanut romaanin verran tekstiä aikaan, ja alistat sen muiden arvioitavaksi. Alkaa piinaava odotus, joka yleensä kestää paljon pidempään kuin kustantajan lupaamat 4–6 kuukautta. Teksti kiertää talossa pöydältä toiselle, eikä koskaan voi etukäteen tietää pitävätkö he siitä vai eivät.

Lue kirjojeni synnystä lisää täältä.

3

Tampereen taidemuseon näyttely Surrealismi – Jaettu uni tarjoaa yllätyksen. Seinillä riippuu teoksia, jotka ovat tuttuja taidekirjoista vuosien varrelta, ja on perin harvinaista, että ne ovat todella päätyneet Tampereelle.

Mukana on muun muassa Man Rayn kuuluisimpia valokuvia sekä Andre Bretonin, René Magritten, Yves Tanguyn, Joan Mirón ja Salvador Dalín töitä.

Itseeni suurimman vaikutuksen tekivät Tony Ourslerin Puhuva valo sekä Marco Brambillan videotyö Heaven’s Gate. Puhuva valo on keskelle huonetta sijoitettu puheen korkeuden mukaan välkkyvä, katosta riippuva hehkulamppu. Hämäräperäisesti kuiskaileva lamppu tuo jollain tapaa mieleen David Lynchin elokuvat.

Heaven’s Gate taas on toisteinen, ylhäältä alas liukuva teos, johon on upotettu erilaisia videoklippejä elokuvista, videoista ja ties mistä. Kahdeksanminuuttinen video on suorastaan maaginen.

Surrealismi – Jaettu uni Tampereen taidemuseossa 10.8.2025 saakka.

4

Olen käynyt oopperassa kaksi kertaa elämäni aikana, mutta nähnyt vain yhden oopperan. Viimeiset kiusaukset kuului Oulun kaupunginteatterin ohjelmistoon 30 vuotta sitten, ja nyt kävimme katsomassa sen Tampere-talossa.

Huomioni kiinnittyi heti valaistukseen. Valojen muutoksella paikka vaihtui ja tunnetilat muuttuivat, ja kattoon nouseva risti on komea. Muistelen, että aikoinaan Oulussa lavastus oli paljon minimalistisempi. Siihen aikaan teatteritekniikka oli muutenkin vähemmän näyttävää.

Libretossa toistuivat samat teemat, kuten taivaan puomi, halla ja tuohikontti. Ihmettelin miksi myös ohjaksenperiä toistellaan, kunnes kerrottiin, että poika tuli kuolleena kotiin hevosen vetämänä ohjaksenperät kaulassaan. Karmiva efekti. Taitavasti tehty.

Loppu oli turhan pitkitetty, ja sai tahattoman humoristisia piirteitä. Paavo kuoli monta kertaa. Aina käsi nousi uudelleen ja laulu jatkui, vaikka vielä äsken hän jo retkotti hervottomana.

Lue Kikka Holmbergin arvostelu oopperasta täältä.

5

Yksinkertainen ja nopea pitsaohje: valmispohja kylmähyllystä (ei siis pakaste), laadukasta tomaattikastiketta, tölkki MSC-merkittyä tonnikalaa, reilusti oreganoa ja juustoraastetta. Lisäksi suolaa ja mustapippuria, jos siltä tuntuu.

Pitsan juju on oreganossa. Olen pitänyt oreganoa ysärimausteena, joka ei kuulu suomalaiseen nykykeittiöön, mutta tähän pitsaan se kuuluu. Tonnikalaan sekoitettuna oregano antaa vivahteen, jossa tonnikalan ikävät maut peittyvät ja hyvät nousevat.

Myös tonnikalasta kannattaa maksaa. Aiemmin ajattelin, että kaikki tölkkitonnikalat maistuvat samalta, mutta eivät ne maistu. Laadukkaammat tonnikalat ovat todellakin hintansa väärtejä.

Petri Hänninen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua