Konserttiarvio: Jimi Tenor Band yhdisteli TTT-Klubilla luovasti ja vaivattomasti eurooppalaisia ja afrikkalaisia vaikutteita. Mutta vähäinen yleisö pistää miettimään, eikö värikäs outolintu ole vieläkään saavuttanut kotimaassaan ansaitsemaansa arvostusta, Samuli Huttunen kirjoittaa.
Jimi Tenor Band Tampereen TTT-Klubilla 9.11.2019
Tänä vuonna en muista lukeneeni juttua jostain Tampereella bongatusta harvinaisesta linnusta. Pikemminkin huolta on herättänyt jopa ennen tavanomaisten siivekkäiden määrien käyminen vähiin. Siksi onkin mukavaa, että kaupunkiin on saatu Jimi Tenorin kaltainen musiikillinen outolintu tuomaan väriä myöhäissyksyyn.
Jimi Tenorin – ristimänimeltään Lassi Lehto – touhuja voisi hyvällä syyllä kutsua eksentrisiksi. Tenor tunnetaan itse rakentamistaan epätavallisista soittimista, kuten vetopasuunan ja pölynimurin risteytyksestä, erikoisista esiintymisasuistaan ja laaja-alaisesta musiikillisesta tuotannostaan, joka ulottuu alkuaikojen teollisesta kolinasta elektronisen funkin kautta tuoreempien levytysten kosmiseen jazziin.
Habituksensa ja musiikillisen avarakatseisuutensa puolesta jonkinlaiseen turkoosiin kauhtanaan pukeutuneessa Jimi Tenorissa olisi hyvin ainesta Suomen Sun Raksi. Bändin keikalla TTT-Klubi ei ole mitenkään täynnä, mikä pistääkin miettimään, onko Tenor vieläkään saavuttanut kotimaassaan ansaitsemaansa arvostusta.
Jossain New Yorkin tai Berliinin kaltaisessa metropolissa miestä varmasti kohdeltaisiin ihailtuna kulttitaiteilijana, joka hän onkin, mutta ilmeisesti hän viihtyy paremmin Lahden ja Kontulan kaltaisissa suomalaiskansallisissa ankeissa harmaissa betoniympäristöissä.
Ja hyvä niin, etteivät kaikki värikkäät lintumme lennä pakoon kotimaansa masentavaa ilmastoa!
Jimi Tenor Band esiintyy TTT-Klubilla kuusihenkisellä kokoonpanolla, johon kuuluvat Tenorin lisäksi hänen uusimmalla soololevyllään Order Of Nothingness (2018) soittava ghanalainen rumpali Ekow Alabi Savage sekä kitaristi Julius Heikkilä, perkussionisti Alvar Gullichsen, trumpetisti Antero Priha ja basisti Daniel Iiskola.
Jimi Tenorin soitinarsenaali keikalla on hänen omalla mittapuullaan jopa konservatiivinen: saksofoni, syntetisaattori ja poikkihuilu. Hieman jään kaipaamaan, että hän kaivaisi esiin jonkun mikroaaltouunin tai cappuccino-vaahdottimen edes yhteen biisiin.
Keikalla bändi keskittyy uuden levyn materiaaliin, jonka lupaillaan tiedotteessa olevan ”krautlifea” eli sekoitus saksalaista krautrockia ja ghanalaista highlife-musiikkia, joka on akan-kansan perinteisen musiikin ja länsimaisten vaikutteiden kohtaamisesta syntynyt usein nopeatempoinen ja vireeltään positiivinen tyylilaji. Order Of Nothingness -levyn kappaleissa voi hyvin kuulla kaikuja myös etiopialaisesta jazzista.
Jimi Tenorin musiikki onkin mainio esimerkki musiikillisesta dialogista lännen ja etelän välillä.
Niin kuin kaikki varmasti hyvin tietävät, Afrikasta Amerikkaan vietyjen mustien orjien jälkeläiset synnyttivät bluesin ja jazzin, joista myöhemmin syntyivät rockin ja funkin kaltaiset populaari- ja mustan rytmimusiikin lajit. Näiden kulkeutuessa takaisin Afrikkaan syntyi jälleen uusia afrobeatin kaltaisia musiikkityylejä afrikkalaisten muusikoiden ottaessa käyttöön länsimaiset soittimet ja soundimaailman – ja sitten vähän myöhemmin vuonna 2019 istumme sateisena ja sumuisena marraskuun iltana jossain pohjolan perukoilla TTT-Klubilla kuuntelemassa Jimi Tenor Bandin luovaa ja vaivatonta sekoitusta afrikkalaisista ja eurooppalaisista vaikutteista.
Kuvaavasti Jimi Tenor Band soittaakin The Mystery Of Aether -levyn (2012) kappaleen Afroeuropean, jonka nimi voisi Tenorin taustan elektronisessa musiikissa tuntien olla myös viittaus legendaarisen Detroit-teknokollektiivi Underground Resistancen julkaisemaan Chaosin kappaleeseen Afro-Germanic (1998).
Ilahduttavasti bändi soittaa myös Jimi Tenorin vuoden 1994 Sähkömies-albumilla julkaistun elektrohitin Take Me Baby – itse asiassa jopa kahteen kertaan, koska ilmeisesti bändi ei ole harjoitellut tarpeeksi biisejä yleisön vaatimaan toiseen encoreen. Toisto ei haittaa yhtään, koska kosmiseksi afrobeatiksi sovitettuna biisi toimii loistavasti, ja lähtee toisella kerralla paremmin lentoon kuin ensimmäisellä.
En ole ennen käynyt TTT-Klubilla. Paikka on miellyttävä sekoitus arvokasta vanhemman väen jazz-klubia ja Ruotsin-laivan diskoa. Suurin osa paikoista on istumapaikkoja, mikä on mukavaa vaihtelua, mutta toisaalta toivoisi, että ihmiset tanssisivat tällaista musiikkia. Joku tosin urheasti tanssii yksin portaissa ja muutamat nyökyttelevät villisti istualtaan.
Lavan edessä heiluva videokuvaaja hieman ärsyttää. Ihan kiva, että keikkoja dokumentoidaan, mutta varmaan homman voisi hoitaa vähemmän huomiota herättävästi kuin suorittamalla akrobaattisia liikkeitä kameran kanssa eturivissä liki koko keikan ajan, vaikka olisikin artistin kaveri, jolle bändi myös omistaa yhden kappaleen.
Jimi Tenor omistaa myös uuden levyn biisin Chupa Chups taiteilija Salvador Dalílle, joka on ”niin sanotusti suunnitellut biisin logon”. Tikkareiden logo tosiaan on Dalín käsialaa.
Tähän anekdoottiin tuntuu kiteytyvän jotain olennaista Jimi Tenorista: hän onnistuu jollain ihmeellisellä tavalla luovimaan yhtäaikaisesti sekä elitistisen ja korkeakulttuurisen taiteen että populaarikulttuurin maallisella arkisella tasolla – samaan tapaan kuin Andy Warhol, jota Tenor myös ulkoisesti muistuttaa.
Tenorin käsittelyssä kaikki saa jonkin oudon kosmisen silauksen. Varmaan hänen Kontulansakin on tympeän betonilähiön sijaan jokin taianomainen paikka, johon kaukaiset tähdet loistavat ylimaallista valoaan. Tämä selittämätön elementti on juuri se, mikä tekee Tenorista todellisen taiteilijan. Hänen esiintymisessään ei ole mitään teennäistä erikoisuudentavoittelua, vaan Tenor tuntuu olevan lavalla omassa elementissään, omalla kiertoradallaan juuri sitä, mitä on.
Samuli Huttunen
