Myös Banksyn näyttelyä tarjottiin – Galleria Rankan uusin ripustus resonoi ajan epävarmuuden kanssa

Jouko Alapartanen: Last Garden of Death, 2024. Kuva: Seppo Metso

Taiteilijavetoinen Galleria Rankka Helsingissä muutti uusiin tiloihin HUS:n Meilahden sairaala-alueen kylkeen. Taiteilijakollektiivi odottaa monen muun kulttuurin kentällä toimivan tavoin pienellä kauhulla avustuspäätöstä vuodelle 2025. Uusin näyttely ripustettiin keskellä epävarmuuden aikoja.

Hailakan vihreä seinäpinta kupruilee. Pitkulainen huonetila on muutenkin hiukan ajan unohtama. Se ei haittaa, oikeastaan päinvastoin. Galleria Rankalle vuokrattu rakennus hengittää samaa tahtia vasta avatun Pimeyden tango -näyttelyn kanssa.

Taiteilijavetoisen gallerian löytää yleensä kaupunkien ränsistyneiltä reuna-alueilta vanhoista teollisuusrakennuksista. Näyttelyvieraana tulee ikävä tämän gallerian aiempia tiloja, erityisesti ensimmäistä, joka oli Lars Sonckin suunnittelemassa, vuonna 1924 valmistuneessa krouvissa varastorakennuksessa Jätkäsaaressa. Galleriatilalle kävi kuten on tapana käydä eli sille löytyi rahakkaampaa käyttöä. Galleria Rankan lisäksi lähtöpassit saivat muutkin taiteilijakollektiivien ylläpitämät näyttely- ja kokoontumispaikat eli Galleria Huuto ja Sic. Huuto on nykyisin Kalasataman entisessä banaanikasvattamossa, Sic puolestaan Malmin vanhassa asemarakennuksessa.

Jätkäsaaren jälkeen Galleria Rankka ehti olla viisi vuotta Hietaniemessä, kunnes tuli lähtö sieltäkin. Vuokranantaja Kojamolta järjestyi uusi paikka Meilahdesta. Se on entisen sairaanhoitajaoppilaitoksen siipirakennus, joka toimi kirjastona. Näyttelytilaa on kahdessa kerroksessa noin 300 neliötä. Tila on aiempia matalampi eikä siellä ole taiteilijoille työtiloja, kuten Hietaniemessä oli.

On tila mikä tahansa siitä tehdään Galleria Rankan näköinen, sanoo toiminnanjohtaja, kuvanveistäjä Aarno Rankka. Seinällä Jaakko Pennasen maalauksia ja portaikossa Anne Tompurin Äiti-installointia.

Kun kuuntelee gallerian toiminnanjohtajaa, kuvanveistäjä Aarno Rankkaa, on helppo uskoa, että onpa tila millainen tahansa se pannaan toimimaan ja siitä tulee Galleria Rankan näköinen. Yhtään väliseinää ei kaadeta eikä maalata. Voi kuvitella, että porukan pahimpia painajaisia olisi, jos joku hyvän hyvyyttään kävisi yön aikana maalaamassa seinät valkoisiksi. Rankka muistuttaa, että teos, joka on muualla esitelty siistien gallerioiden valkoisissa tiloissa näyttää toisenlaiselta hieman nuhjuisessa ympäristössä.

Tulevaisuudessa avoin näyttelyhaku

Galleriaa pyörittää voittoa tavoittelematon Marginaalitaiteen tuki ry. Perustajajäseniin kuuluvan Aarno Rankan sukunimen päätyminen nimeksi oli monen asian summa eikä tarkoituksellista. Enää nimi ei yhdisty häneen henkilönä vaan on saanut muita merkityksiä.

Rankka on kuratoinut Jyrki Riekin kanssa myös Pyhtään vanhalla tehdasalueella kesäisin järjestettävää samanhenkistä Stockfors Art Festivalia.

Kun kysyy gallerian toimintaperiaatteesta, vastaus kuuluu, että se on rento taiteen monitoimitila, joka ei rajaa mitään taiteen tai kulttuurin muotoa pois ja antaa taiteen tekijälle mahdollisuuden kokeilla siipiään myös itselleen ennestään tuntemattomalla maaperällä. Näyttelytoiminnan lisäksi järjestetään muun muassa ruokaa, taidetta, elokuvaa ja musiikkia yhdistäviä tapahtumia, keskustelutilaisuuksia, seminaareja. Tähän asti yhdistyksen kuraattorit ovat etsineet näyttelyihin taiteilijat, mikä on käynyt myös raskaaksi. Tulevaisuudessa on tarkoitus aloittaa avoin näyttelyhaku.

Ja mitä marginaalitaiteeseen tulee, vuosien mittaan Galleria Rankassa on nähty ja nähdään edelleen sulassa sovussa niin kokeneita tekijöitä kuin tulokkaita taiteen reuna-alueilta. Moni heistä on tänä päivänä varsin tunnettu.

Paikka on huomattu myös Suomen rajojen ulkopuolella.

Rankka kertoo miten muutama vuosi sitten Banksyn taustajoukoilta tuli kysely, josko haluaisimme järjestää hänen näyttelynsä.

– Koska järjestämme vain ryhmänäyttelyjä, olisi Banksyn rinnalle pitänyt hakea kadulta graffittitaiteilijoita. Isompi ongelma oli kylläkin raha. Mistä me olisimme saaneet vakuutusrahat Banksyn teoksia varten.

Banksylaisille ehdotettiin paria muuta näyttelypaikkaa kaupungista. Ei tullut Banksyn teoksia Helsinkiin sillä kertaa. Mäntän Serlachius-museossa niitä sen sijaan nähtiin kesällä 2021 (lue Marja-Liisa Torniaisen arvio näyttelystä).

Rankan näyttelyt ovat auki kauan, pari kuukautta. Pitkä aukioloaikaa arvostavaa niin taiteilija kuin näyttelyvieras. Miten monta kertaa onkaan käynyt niin, että aikoo mennä johonkin näyttelyyn ja saa huomata, että hups, sehän meni jo.

Entä se taiteilijavetoisuus? Kaikki näyttelyt ovat ryhmänäyttelyitä. Ne kuratoidaan useamman vapaaehtoisen taiteilijan voimin. Mukaan kutsutuilta ei peritä näyttelytilasta vuokraa lainkaan.

Ensi vuonna galleria viettää 10-vuotissynttäreitä. Juhlavuotta varjostaa suuri epävarmuus tulevasta avustuspäätöksiä odotellessa. Taiteen tukia leikataan rajusti ja se iskee varsinkin pienempiin toimijoihin. Suurin tukija on ollut Taike. Myös Helsingin kaupungilta on tullut pienempiä summia, samoin Suomen Kulttuurirahastolta. Niin kauan jatketaan, kun on rahaa maksaa vuokrat ja kollektiivi jaksaa toimintaa pyörittää.

Maippi Ketolan ja Harri Vähänissin liikkuva veistos Leipäjono, 2016.

Peliä ei ole vielä menetetty

Ja itse näyttely: Aarno Rankka ja viisi muuta kuraattoria valitsi mukaan 13 tekijää. Näyttelyn nimi Pimeyden tango on monimerkityksellinen ja varsin osuva marrasharmaudessa. Esillä on jotain kulunutta, rujoa ja nyrjähtänyttä, ihmisiä, jotka ovat saaneet kyllikseen turpiinsa, hämmennystä, pelkoa, kanveesiin lyömistä, kalmanhajuista mustuutta ja vastapainona uuden elämän syntymää. Fokus on ihmisenä olemisessa.

Ripustus törmäyttää eri sukupolvia ja tekijöitä Lapin ja Helsingin väliltä. Teokset käyvät intensiivistä vuoropuhelua keskenään. Tellervo Viitaniemen kolmekymmentä pientä kehystämätöntä piirrosta on kiinnitetty nipseillä seinälle. Musteella ja vahalla työstetyt teokset ovat kuin kuivumaan ripustetut valokuvavedokset, joissa aiheen kehittyminen on pysäytetty arvoitukselliseen vaiheeseen.

Aaron Hiltunen: Rukous, 2009.

Kuvien vähäeleisyys korostuu niiden lähellä olevien Aaron Hiltusen värikkäiden maalausten seurassa. Turkulainen Hiltunen on 98-vuotias ja omanlaisensa tapaus taiteen kentällä. Hänellä oli juuri oma näyttely Turun Kriittisessä galleriassa. Hiltusen ekpressiivisistä ja elämänmakuisista maalauksista välittyy suorastaan pökerryttävä maalaamisen riemu, se on kuin syntymäparkaisu ja huuto, ettei peliä ole vielä menetetty. Valopilkkuja tarvitaan.

Jaakko Pennanen komppaa vieressä kehollisilla maalauksillaan ja Hevi Aaltonen pelkistetymmin.

Jotenkin näyttelyn tunnelma resonoi sen yleisen epävarmuuden ja synkkyyden kanssa, mitä maan hallituksen leikkaukset kulttuurille merkitsevät.

Lopun alku, ellei suorastaan kuolema näyttää kurkistelevan monesta paikasta. Tekla Vályn teoskokonaisuuteen kuuluu luurankokasvoinen mustapukuinen tuore installointi Hän. Anne Tompurin osuudessa on osa vanhasta Äiti-installaatiosta. Sen nukenpäiset mustalla harsolla verhotut hahmot näyttävät hirttäytyneen portaikon kaareen.

Jelina Rahikainen: From Their Blurry Vison of Doom. Back to the Womb, Back to the Rubber Room 2019–2024.

Yläkerrassa yksi tilaa hallitseva maalaus on Jouko Alapartasen Simberg-henkinen Last Garden of Death. Kahta seinää täyttää hengästyttävä naamagalleria, Jelina Rahikaisen viiden vuoden piirros- ja maalausrupeama.

Erillisessä Studiossa tiukkoja aikoja kommentoi Maippi Ketolan ja Harri Vähänissin liikkuva veistos Leipäjono (2016), jonka taustalla kajahtelee Maamme-laulu. Ääni tulee Ketolan aina ajankohtaiselta videolta Freedom of Speech (2015).

Seppo Metso, teksti ja kuvat

Pimeyden tango Galleria Rankassa Helsingissä (Tukholmankatu 10 E) 12.1.2025 asti. Mukana Jouko Alapartanen, Paula Ervamaa, Kaisaleena Halinen, Aaron Hiltunen, Maippi Ketola, Hevi Mustonen, Jaakko Pennanen, Jelina Rahikainen, Antti Tanttu, Anne Tompuri, Tekla Vály, Tellervo Viitaniemi ja Harri Vähänissi.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua