Lars Sundin kerronta tempaa mukaansa sivulta yksi ja pitää lukijan kyydissä loppuun asti – arviossa Vaasan Prinsessa

Kuva: Niklas Sandström / Teos

Muistan jostain ikivanhasta Suomen Kuvalehdestä kirjamainoksen, jossa esiintyi käsite ”Vuosisatamme suuria kertojia”. Kyseessä oli ehkä Halldór Laxness, John Galsworthy, ehkä F. E. Sillanpää tai vastaava sen ajan bestseller. Mutta kertojia kaikki tyynni.

Käsite kertoja-kirjailija on tässä olennaista. Hyvä kertoja pystyy uuttamaan yksinkertaisestakin tarinasta lähes rajattomasti ulottuvuuksia: rakennetta, rytmiä, henkilöhahmoja, mielenliikkeitä, tunnelmia, värejä, ääniä, tuoksuja; kaikkea, mitä ympäröivä maailma ja ihmisten sisäiset maailmat pystyvät tarjoamaan.

Lars Sund on suuri kertoja. Vuosisatoja olisi tähän tarkoitukseen tarjolla kaksikin, sillä hänen ensimmäinen teoksensa ilmestyi viime vuosisadan loppupuolella, 1970-luvulla. Colorado Avenue (WSOY, 1992) ja Pohjanmaa-trilogia olivat kirjallinen läpimurto ja trilogiana ilmestyi sittemmin myös Pietarsaari-sarja (Kolme sisarta ja yksi kertoja, Schildts & Söderströms, 2014; Missä musiikki alkoi, Teos & Förlaget, 2018; Vaasan Prinsessa, Teos & Förlaget, 2024).

Vaasan Prinsessa on siis trilogian päätösosa, itsenäinen sellainen, kuten tavataan sanoa. Ehjä itsenäinen kokonaisuus teos toki on, vaikka on tietysti selvää, että aikaisempien osien tuntemus on omiaan vahvistamaan lukukokemusta. Sitä vahvistaa myös Pohjanmaan maantieteen ja erityisesti Vaasan, Pietarsaaren ja Kokkolan tuntemus; tapahtumat sijoittuvat pääosin noihin kaupunkeihin ja seutuihin.

Mutta yhtä kaikki, Lars Sundin kerronta tempaa mukaansa sivulta yksi ja pitää lukijan hyvin kyydissä aina viimeiselle sivulle asti.

Iris, Alexandra, Alf – nyt ja eilen

Teoksen nykypäivä on suppea ja selkeä. Balettitanssija Alexandra Schalin-Holm saapuu Tukholmasta Kokkolan keskussairaalaan ollakseen läsnä kuolemaa tekevän kummitätinsä Iriksen viimeisinä päivinä. Alexandran isä, säveltäjä Alf Holm palaa kakkosvaimonsa Marian kanssa lomamatkaltaan Kuopiosta ollakseen Alexandran tukena, kuten myös ex-stallari-lääkäri Neppe-täti, Alexandran äitivainaan sisar. Alexandran kaukokaipuun ja orastavan rakkauden kohde skoonelainen Sam on poissaolevanakin jatkuvasti Alexandran ajatuksissa.

Alexandra ja Alf ovat molemmat hauraita ja rikkinäisiä ihmisiä, molempien eletyt elämät sisältävät traagisia tapahtumia, joihin liittyvien muistojen kanssa pitää pystyä jatkamaan elämää. Elettyjä elämiään isä ja tytär elävät kirjassa kuvattuina muutamana päivänä uudelleen, Alexandra Iris-tädin vuoteen äärellä ja Alf itseensä sulkeutuneena Marian kanssa. Käsittelemättömät menneisyyden asiat pitävät isän ja tyttären etäällä toisistaan. Neuroottisesta ja rikkinäisestä Alfista ei ole Alexandralle tukea eikä muistoihin sukeltanut Alexandra pysty tukea edes vastaanottamaan.

Kirjan rakenne on taidokas. Lyhyehköt, selkokielisesti otsikoidut luvut (Volvo lipuu länteen päin, Perunat herättävät ajatuksia) kertovat pelkistetysti muutamien päivien arkisista tapahtumista Alexandran ja Alfin ympärillä, mutta zoomaavat samalla takaisin menneisyyteen, jonka tapahtumia henkilöt elävät kirjan sivuilla uudelleen, iloineen, suruineen ja tuskineen. Erityisesti Alexandran lapsuus- ja koulumuistot sekä opiskeluvuodet Münchenissä balettikoulussa kuvataan vivahteikkuudella, johon vain suuri kertoja pystyy.

Nostalgiaa, eläinten oikeuksia ja musiikkia

Sund törmäyttää menneisyyttä ja nykypäivää tarkalla, mutta lempeällä ajankuvauksella. Kuohuvat ja villit 1970-luvun opiskeluajat pehmentyvät utuiseksi nostalgiaksi, kun kuvaan tulevat ilmastonmuutos, eläinten oikeudet, kettutytöt, streittarit ja vaihtoehtokulttuurit.

Musiikki on monella tapaa läsnä Sundin tuotannossa, niin nytkin. Alf on omistanut koko elämänsä musiikille, säveltäjänä ja orkesterinjohtajana ja musiikki soi kirjan sivuilla, autossa, kotona ja Alfin päässä nyt ja muistoissa. Arvo Pärt, P. H. Nordgren, Erik Satie, Frank Zappa, kansanmusiikkia, tuutulauluja, jazzia, musikaaleja, kaikkea. Musiikki auttaa jaksamaan, mutta myös ehkä peittämään jotakin, jota on vaikea kohdata.

Hänen olivat linnut

Ihmisen sisäisen elämän lisäksi Sundilla on taito kuvata ulkoista ympäristöä. Aamun valo, yötaivas, ukonilma, meri, aallot, metsä, katu ja sorakäytävät; ja linnut, joiden harrastaja Sund tunnetusti on. Ei mitään selittelevää täytetekstiä vaan kaunista punosta, joka luontevasti kannattelee kertomusta.

Luottokääntäjä Laura Jänisniemi hallitsee hienosti Lars Sundin tekstin laajan skaalan ja herkkyyden.

Eletty elämä muistojen kautta pitää meitä joskus kahleissa, jotka estävät elämästä täydesti nykypäivää ja kohtaamasta tulevaisuutta. Eikä kyse ole aina muistoista ja muistamisesta vaan siitä, mitä emme tiedä menneisyydestämme. Kun muistot kirkastuvat ja kätketyt asiat löydetään, ihminen vapautuu tunteista ja tuntemuksista, jotka ovat häntä hallinneet; syyllisyydestä ja vihasta samoin kuin yksinäisyydestä ja hylätyksi tulemisen pelosta.

Lars Sund tavoittaa tämän ihmisyyden näkymättömän mutta voimallisen puolen ja pukee sen tarkkanäköisen ja herkän tekstin muotoon.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua