Larissa Sansour risteilee muistoissa ja menetyksessä mutta rakentaa myös tulevaisuutta – näyttely Amos Rexissä

As If No Misfortune Had Occurred in the Night, 2022. Pysäytyskuva. Kuvat: Amos Rex

Larissa Sansour Amos Rexissä Helsingissä 2.3.2025 saakka.

Amos Rexin näyttelytila on muuttunut Larissa Sansourin ja hänen tuotantotiiminsä käsittelyssä immersiiviseksi, katsojan sisäänsä sulkevaksi teokseksi. Maanalaiset salit on kuin luotu Sansourin teoksille. Näyttelyssä niitä on vuosilta 2012–2023.

Suurilla screeneillä pyörii elokuvia, joiden maailma jatkuu installaatioissa. Ja enemmänkin: kun vaeltelee jylisevien äänten keskellä hämäriä käytäviä teokselta toiselle, voi kuvitella kulkevansa elokuvan oudoissa huoneissa. Tilaa jakavat harsot ovat indigonsinistä. Arabialaisessa kulttuurissa se on perinteisesti ollut surun väri.

Itä-Jerusalemissa syntynyt ja nykyisin Lontoossa työskentelevä Larissa Sansour tekee poliittisen taiteensa kautta näkyväksi Lähi-Idän ja palestiinalaisten tilannetta. Helsingin näyttelyssä on viisi videoteosta sekä veistoksia ja installaatio. Videoilla puhutaan ja lauletaan pelkästään arabiaksi. Kaikki toimijat ovat naisia.

Näyttelyä on hehkutettu ajankohtaiseksi. Kieltämättä jopa töistä vanhinta, vuoden 2012 Nation Estate -teosta, peilaa väkisin Gazan siviilien katastrofaalisen tilanteeseen ja sitä edeltäneeseen Hamasin terrori-iskuun. Periaatteessa Sansourin tuotantoa olisi voinut sanoa ajankohtaisiksi milloin tahansa; Palestiinan tilanne on jatkunut enemmän ja vähemmän verisenä jo vuosisadan. Myös ekokatastrofin ainekset ovat muhineet jo vuosia.

Pysäytyskuva Larissa Sansouin ja Søren Lindin videoteoksesta Nation Estate, 2012.

* *

Sansour tekee scifi-elokuvia, joihin hän siirtyi dokumentaarisen kuvauksen kautta. Ikään kuin sen perintönä teoksissa kohtaa myös autenttista vanhaa sotakuvamateriaalia. Myös väreillä on merkitystä. Mustaa väriä on monta sävyä. Sansour käyttää mustista mustinta. Menetyksen monumentti, liki viisi metriä halkaisijaltaan oleva mustaksi maalattu betonipallo, on raskas niin fyysisesti kuin vertauskuvana. Se häälyy osana In Vitro – elokuvaa ja on näyttelyssä myös konkreettisesti mukana. Se imee omassa tilassaan kaiken valon itseensä ja vertauskuvallisesti myös kaikki tunteet.

Näyttelyn avainteos on mustavalkoinen scifi-elokuva In Vitro. Teos oli esillä vuoden 2019 Venetsian biennaalissa Tanskan paviljongissa ja kilpaili silloin ainakin omassa mielessäni biennaalin synkimmän teoksen paikasta. Ekokatastrofin jälkeiseen aikaan sijoittuva teos syntyi yhteistyössä taiteilijan pitkäaikaisen työparin Søren Lindin kanssa, joka teki myös elokuvan käsikirjoituksen.

Isolla screenillä esitettävän kaksikanavaisen In Vitron perusvire on pohjattoman lohduton. Elokuvan alussa Betlehemin yli hyökyy tuhon aalto, jonka toteutus on sen verran vaikuttava, että kokemus saattaa tulla herkän katsojan uniin. Maan alla, hylätyn ydinreaktorin uumenissa makaa kuolemaa tekevä nainen sairaalasängyssään. Lähikuvat kasvoista ja kolkon tilan arkkitehtuurista vuorottelevat, välillä leikataan puutarhaan, jo kadotettuun tai todelliseen. Nainen käy runollista dialogia itseään nuoremman naisen kanssa.

Teoksen varsinainen universaali avainrepliikki kuuluu: ”Kasvoimme ikävöimään toisten menettämiä asioita”. Syvälle painunut menetyksen suru ja muistot – omat ja istutetut –sekä muistamisen mekanismit kietoutuvat monitasoiseksi filosofiseksi pohdiskeluksi. Nykyhetki on vain siirtymä menneisyyden ja tulevaisuuden välissä. Monitulkintaisuutta lisää epälineaarisesti etenevä aika.

Pysäytyskuva Larissa Sansouin ja Søren Lindin videoteoksesta In the Future They Ate from the Finest Porcelain, 2016.

* *

Kun luen näyttelyn taustoista, alan muistella milloin taidemuseoihin alkoi ilmestyä teokset tyhjiin selittäviä taustamateriaaleja. Taidegallerioissahan on ollut iät ajat aanelosia, joissa korkealentoinen taidepuhe harvoin kohtaa katsojan kokeman.

Amos Rexissä selitteet ovat sentään selkeitä ja konkreettisia. Selviää, että Sansour käsittelee muun muassa In Vitro -teoksessaan epigenetiikkaa – asia mitä ainakaan biennaalin aikaan teoksesta ei vielä kerrottu. Epigenetiikan teorian mukaan vaikkapa trauma voi siirtyä äidistä lapseen solutasolla. Ihmisen kohdalla suora näyttö siirtymästä puuttuu. Väestötutkimuksissa on kuitenkin tehty ylisukupolvisia havaintoja, jotka voisivat teoriassa selittyä epigeneettisellä periytymisellä. Yhtä kaikki scifi-elokuvassa kaikki on mahdollista ja todellisuudessa sodan haavat säilyvät joka tapauksessa ylisukupolvisesti.

Pysäytyskuva Larissa Sansourin ja Søren Lindin teoksesta Nation Estate, 2012.

* *

Muistoihin ja menetykseen ja sodan traumoihin liittyvien teosten vastapainoksi Sansour katsoo tulevaisuuteen. Turhia illuusioita hänellä ei ole. Videoteos Nation Estate (2012) on scifielokuva, jossa Palestiinasta on vihdoin tullut itsenäinen valtio. Se ei kuitenkaan ole maa, jonka rajat piirretään kartalle, vaan pilvenpiirtäjä. Rakennuksen eri kerroksiin on sijoitettu Palestiinan kaupungit ja yhteiskunnan kaikki osa-alueet passitoimistosta terveydenhuoltoon.

Hissi kuljettaa päähenkilön 21. kerrokseen, josta hän löytää oman kadotetun Betleheminsä. Teoksen henkilökohtaisuutta alleviivaa, että hissimatkaaja on taiteilija itse.

Seppo Metso

EDIT 14.11. klo 9.42. Sansour on syntynyt Itä-Jerusalemissa, ei Itä-Betlehemissä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua