Kimmo Pohjonen tarjoili kauneutta ja kantaaottavuutta – 60-vuotisjuhlakonsertti Tampere-talossa

Kuva: Minna Hätinen

Marja Heinonen, teksti

Taiteella on tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä, jota nykyisin Suomessa haudataan pelottavaan hiljaisuuteen taiteilijoiden, median ja poliittisen johdon voimin.

Painavaa puhetta sunnuntaiseen 60-vuotisjuhlakonserttiinsa Tampere-talossa (10.11.2024) valmistautuvalta harmonikkataiteilija Kimmo Pohjoselta. Pohjonen tietää, mistä puhuu. Tinkimätön taiteen tekeminen on nostanut hänet maailmanmaineeseen.

”Harmonikan Jim Hendrixiksi” tituleerattu Pohjonen on on kansainvälisesti tunnettu ja arvostettu muusikko ja säveltäjä, joka on aina reippaasti loikkinut yli musiikillisten rajojen. Pohjosen palkeista on vuosien varrella kuultu elektronista musiikkia, iskelmää, avantgardea, klassista, rockia, jazzia ja kansanmusiikkia. Taiteilija on säveltänyt myös runsaasti elokuvamusiikkia.

Kuva: Minna Hätinen

Pohjonen on yhteiskunnallinen aktivisti, joka ei pelkää tarttua aikamme kipupisteisiin. Hän jaksaa muistuttaa, miten taiteella on tärkeä tehtävä ottaa kantaa siihen, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.

Pohjosen 60-vuotisjuhlakonsertissa on läsnä taiteen kauneus ja kantaaottavuus.

”Juhlakonsertissa on mahdollista nähdä sekä ihmisluonnon hirvittävimmät että parhaat ja kauneimmat puolet”, kirjoittaa Tampere-talon toimitusjohtaja Paulina Ahokas konsertin esittelyssä.

Luvassa yllätyksiä

Isänpäivän konsertti Tampere-talossa koostu kahdesta Pohjoselle rakkaasta teoksesta. Ensimmäisenä kuullaan alun perin Kronos Quartetille sävelletty UNIKO, joka on yksi Pohjosen suosituimmista sävellyksistä. Hän on kiertänyt sen kanssa paljon maailmaa hyvin erilaisissa yhteyksissä.

– Tallinnan kamariorkesterin kapellimestari Tõnu Kaljuste soitti aikoinaan minulle. Hän oli ihastunut levyyn ja halusi tehdä UNIKOn Tallinnan kamariorkesterille. Teosta esitettiin Virossa monta kertaa loppuunmyydyille katsomoille. Siksi halusin tuoda sen tänne, Pohjonen valottaa teoksen historiaa.

Pohjosen rinnalla UNIKOssa esiintyvät Tampereella perkussionisti Juuso Hannukainen sekä Tallinnan kamariorkesteri Grammy-palkitun kapellimestari Kaljusten johdolla.

Toinen isänpäiväsunnuntain konsertin teos on sooloteos 60 Zone, joka ottaa vahvasti kantaa aikamme isoihin ja vaikeisiin kysymyksiin.

– Soolo on minulle tärkein lähtökohta kaikelle tekemiselle. Se heijastaa soittimen kehitystä ja sitä musiikillista sanomaa, jonka haluan sanoa.

Kuva: Petra Cvelbar

Pohjonen on kiertänyt sooloteosten kanssa eniten maailmaa. Kaiken tekeminen yksin on hänestä samaan aikaan haastavaa ja kiehtovaa. Hän muistaa yhä uransa alkuvaiheet:

– Ensimmäinen soolo oli mieletön tunteenpurkaus, johon liittyi viha ja rakkaus tuota soitinta kohtaan. Siitä lähtien olen pyrkinyt pitämään sitä linjaa, että teen sitä, mihin itse uskon. En pyri miellyttämään tai anna rahan ohjata omaa taiteellista tekemistäni.

60 Zone on Pohjoselle tärkeä siksi, että se on myös poliittinen.

– Se käsittelee ilmastonmuutosta, luonnon arvostamista, sotaa, jumaluutta. Sitä kenen jumalan on oikea jumala. Kenen jumalan varjolla saamme tappaa ihmisiä? Kuka meitä johdattaa? Kuka meitä pelastaa, Pohjonen listaa.

Mukana on myös herkkyyttä, lohtua ja kauneutta.

– Mediailmasto on niin negatiivinen, että haluan tuoda myös herkkyyttä. Mutta tuntuu ajassamme rikolliselta, jos en samalla koskettaisi maailman kipupisteitä.

Kuva: Minna Hätinen

60 Zonessa näkyy Pohjosen uraa leimannut pyrkimys uudistua ja kokeilla uusia asioita, muuttua ja kehittyä. Kun Pohjonen vertaan 30- ja 60-vuotiasta Kimmoa toisiinsa, hän näkee selkeän kehityskaaren:

– Kun olin 30, ajattelin, että musiikkini kantaaottavuus on sitä, että haluan tehdä jotain originellia ja erilaista. Jo uuden näkökulman esiin nostaminen tuo suvaitsevaisuutta ja diversiteettiä.

Nyt erilaisuus ei riitä, hän haluaa ottaa suoraan kantaa maailman kipeisiin asioihin: ilmastonmuutokseen, sotiin, uskonnon käyttämiseen omiin tarkoituksiin ja meissä syvällä elävään rasismiin.

– Tänä päivänä ei pelkkä instrumentti riitä. On pakko tuoda mukaan myös sanoja ja lyriikka. Minulle ne ovat olleet yllättävän tärkeä uusi ja iso asia.

Pohjonen kokee kulkeneensa pitkän matkan myös suhteessaan harmonikkaan.

– Minä olen aina halunnut uudistaa soittimen stereotypiaa. Tämä halu on edelleen voimissaan. Tällä hetkellä olen todella innoissani siitä, missä menen soittimeni äänimaailman ja elektronisen äänenkäsittelyn suhteen.

Konsertin kesto noin 3 tuntia sisältäen yhden väliajan. Luvassa on myös Isänpäiväyllätyksiä!

Kuva: Minna Hätinen

Vastuu tulevaisuudesta on keski-ikäisillä, ei nuorilla

Kimmo Pohjonen ottaa kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin, koska hänestä se on länsimaiselle ihmiselle mahdollisuus, ei vain velvollisuus

– Tällä hetkellä maailmassa on hirvittävä määrä ihmisiä, joilla ei ole mitään peruselämän mahdollisuuksia. Ei ruokaa, ei juomaa – pelko siitä tuleeko pommi niskaan. Kun samaan aikaan minä elän maailman ravintoketjun huipulla, tuntuisi rikolliselta, jos en ohjaisi tekemistä juuri siihen mitä haluan sen sijaan, että seuraisin rahaa. Yritän päivittäin muistaa, mikä on asemani suhteessa heikommassa asemassa oleviin ihmisiin. Harva saa päättää, mitä itse voi tehdä elämässä.

Pohjonen muistuttaa, että taiteella on tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä, joka on nykyisin haudattu hiljaisuuteen. Hän näkee syitä tähän monella suunnalla. Taiteilijat voivat katsoa peiliin, koska he tekevät itse itsestään tarpeettomia lähtemällä mukaan valtavirtaan rahan ja maineen perässä.

– Poliittisuus ei ole muodissa. Pelätään, että suututetaan joku rahoittaja tai eri mieltä oleva lipunostaja, Pohjonen sanoo.

– Näen sen niin, että taiteen tehtävä on paitsi luoda uutta, myös kommentoida yhteiskuntaa ja vallanpitäjiä. Sen pitää voimakkaammin ja voimakkaammin tuoda tärkeitä asioita esiin, vaikka silloin jäisi keskustelun ja mediailmaston jalkoihin.

Pohjonen itse käyttää mediassa saamansa tilaa isojen asioiden esille nostamiseen oman taiteen ohella. Hän ei useinkaan kuule samanlaista puhetta taiteilijoilta julkisuudessa.

– Jokaisen taiteilijan pitäisi mielestäni käyttää saamansa mediatila itsestä puhumisen lisäksi myös maapalloamme vaivaavien kipupisteiden julkituomiseen.”

Kuva: Minna Hätinen

Pohjonen on myös huomannut, että kantaaottavuutta ei kannata pelätä ikävän palautteen pelossa, vaikka yleisesti puhutaan someraivosta.

– Olen parissa haastattelussa ottanut esille sen, miten meillä pystytään katsomaan ohitse siitä, että 20 000 lasta ja naista on tapettu Palestiinassa ja pohtinut kuka jumala on antanut meille oikeuden olla reagoimatta. Olen saanut siitä ihan hirveästi positiivista palautetta ihmisiltä, ihan keneltä tahansa.

Kuitenkaan kaikkea vastuuta kantaaottavuuden puutteesta kulttuurissa ei voi sälyttää taiteilijoiden niskaan. Pohjosen syyttävä sormi osoittaa vahvasti myös median suuntaan.

– Taiteet, jotka haluavat ottaa kantaa ja osallistua, eivät välttämättä pääse tänä päivänä esiin. Nykyisin suurin kulttuuriuutinen on se, onko joku myynyt stadionin loppuun, ja seuraava uutinen on siitä, kun lisäkeikkakin on loppuunmyyty. Mainstream pääsee aina esiin, taiteen yhteiskunnallinen tehtävä ei.

Pohjonen on huolissaan siitä, miten media elää klikeistä ja myös kulttuurimedia on muuttunut sensaatiohakuiseksi.

– Vastuu tulevaisuuden ongelmista ei ole vain nuorilla, se on myös meillä hyvinvoivilla keski-ikäisillä. Vastuu on myös keski-ikäisellä medialla. Sen pitäisi keskustella myös niistä ongelmista, joita nuoret tuovat esiin, eikä vain jeesustella sitä, miten ihmeessä nämä Eduskuntatalon pylväät nyt äkkiä saadaan puhtaiksi.

Kuva: Minna Hätinen

Kulttuurista on tullut märkä rätti

Pohjonen näkee kulttuurivihamielisyyden levittäytyneen Suomeen ylintä valtiojohtoa myöten.

– Hallituksessa istuu puolueita, jotka käyvät jotain kummallista kulttuurisotaa. Puhumattakaan vihamielisistä asenteista kulttuurikenttää kohtaan. Sivistyksestä ja kulttuurista on tullut epämiellyttävä märkä rätti, jota heitetään sylistä toiseen.

Esimerkiksi Pohjonen nostaa kulttuuriministerin pestin, josta on tullut ”jämävirka” ministereiden arvoasteikossa.

Valtaapitävien väheksyvän asenteen kulttuuria kohtaan Pohjonen ymmärtää.

– On kätevää vallanpitäjille yrittää hiljentää heitä arvostelevaa kulttuuria ja viedä sitä mainstreamin suuntaa, joka tukee tyhmän mukavaa oloa.

Hänestä unohtuu liian usein, että taiteen tehtävä on kritisoida valtaapitäviä ja tuoda esiin asioita, joista ei välttämättä pidetä. Konkreettisena esimerkkinä Pohjonen ottaa esille populistien Yleen kohdistaman hyökkäyksen ja viittaa Unkarin medioita rajusti suitsivaan tiehen.

– Hyökkäys Yleä kohtaan on pyrkimystä orbanilaiseen malliin, jossa media on vain vallassa olevien äänitorvi.

Kuva. VJ Hellstone

Pohjonen on monen muun tavoin huolissaan hallituksen leikkauksista ja tavasta suhtautua kulttuuriin.

– Moni ei tajua, miten pitkälle nämä vaikutukset menevät. Isoissa kaupungeissa kulttuuri säilyy, mutta leikkaukset autioittavat maaseutua.

Pohjonen muistuttaa, että kulttuuri ei ole vain jotain hömppää, vaan se on myös iso taloudellinen ja henkinen panos, jonka merkityksen katoaminen puree erityisesti autioituvaan maaseutuun.

– Kulttuuri on ihmisyyden, humaanisuuden sydän.

Viro on Pohjosen mielestä upea esimerkki kulttuurin voimasta ja elintärkeydestä kansakunnalle. Viron isoin ase irtautumisessa Neuvostoliitosta oli vahva kulttuuri, jonka avulla Viro itsenäistyi verettömästi.

– Neuvostoliitto ei pystynyt nujertamaan laulavaa vallankumousta. Jos Venäjän uhkakuva toteutuisi Suomessa, uskon edelleen, että vahva oma ja monimuotoinen kulttuuri olisi se, mitä ylivoimainen valloittaja ei ikinä pystyisi nujertamaan.

Kimmo Pohjosen 60-vuotisjuhlakonsertti Tampere-talon Isossa salissa 10.11.2024 klo 17.

EDIT. 8.11.2024 klo 11.01. Paulina Ahokkaan nimi korjattu.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua