Elinan surma on oopperaa aidoimmillaan, tunteen paloa ja mielenliikutusta, joka ei tee mitään puolivillaisesti

Kuva: Joensuun kaupunginorkesteri

Elinan surma -ooppera. Joensuun kaupunginorkesteri. Joensuun yliopiston Carelia-sali 20.9.2024. Sävellys: Oskar Merikanto. Libretto: Jalmari Finne. Kapellimestari: Huba Hollókoi. Ohjaus: Markku Pölönen.

Joensuun yliopiston Carelia-sali on auditoriomainen, mutta ei luotaantyöntävä. Muutamaa päivää aiemmin ostettu paikkani on näköjään keskellä katsomoa. Mikä ei ole huono sijainti, päinvastoin, vaikka hakeudunkin itse mieluiten takariviin.

Pohdin kuitenkin, mistä suunnasta lippu.fi on lähtenyt salia täyttämään ja olinko kenties ensimmäinen, joka lippunsa osti. Voiko näin olla? Kai tämänkaltaiseen tapaukseen on moni ostanut lippunsa jo aiemmin?

* *

Sali täyttyy ympärilläni. Väkeä on epäilyksistäni huolimatta kerääntynyt sankoin joukoin todistamaan Kontiolahden todennäköisesti tunnetuimman elokuvaohjaajan Markku Pölösen ja kapellimestari Huba Hollókoin luotsaamaa kunnianhimoista mutta pienimuotoista sovitusta Oskar Merikannon oopperasta Elinan surma.

Ennen esitystä on yliopistorakennuksen aulassa kuultu esitys pianolla säestettyjä liedejä. En voinut olla siellä huomaamatta olevani harvoja yksin paikalle saapuneita sekä yleisön nuorinta viittä prosenttia.

Puvuntakkini saattoi myös olla liioittelua (narikan työntekijä kysyi, olenko henkilökuntaa), mutta mitäpä tuosta. Jos oopperassa jostain on kyse, niin siitä, ettei mitään tehdä yliolkaisesti. Oopperassa elämään heittäydytään koko olemassaololla, tai sitten jäädään kotiin.

Sen on Merikantokin oivaltanut. Kun ooppera viimein alkaa, musiikki paukahtaa käyntiin niin mahtipontisen wagneriaanisella alkusoitolla, että symbaalit särähtävät korvaan. Alkusoitto on suureellinen, joskin orkesteri kuulostaa harmillisen ohuelta.

Overtyyrin jälkeen musiikki hiljenee urkujen, ainoan salissa havaittavan instrumentin, vaatimattomaksi hyrinäksi. Lavalle saapuvat näyttelijät kuitenkin ilmentävät roolejaan vaivattomasti, ja hetken aikaa myöhemmin synkäksi kääntyvässä oopperassa on iloa ilmassa.

Oopperan lavastus on minimalistinen, sen puvustus historiallinen ja hieman fantasiahenkinenkin, valaistus toteutettu pienin puittein, mutta mahtipontisesti. Huomaan helpottuneena, etten ole todistamassa ohjaajan modernia tulkintaa, joka unohtaisi kaiken, mistä teoksessa todella on kyse, vaan Pölösen teos nojaa kahta vahvemmin teoksen keskiaikaisiin juuriin.

Toisin kuin Merikannon aiempi teos Pohjan neiti (1898), joka koostui useista kalevalaisista kertomuksista, vuonna 1933 ilmestynyt Elinan surma on viiden näytöksen tragedia. Tarina perustuu samannimiseen kansanrunoon, jossa Elinan aviomies Klaus Kurki surmaa vaimonsa entisen rakastajattarensa Kirsti Flemingin manipuloimana.

* *

Koen hieman erikoiseksi kuulla Jalmari Finne libreton ansiosta suomenkielistä oopperaa. Lyhyttavuinen suomen kieli yleensäkin sointuu hieman töksähtelevästi klassisen aarian legatoon.

Omaan arviooni libretosta vaikuttaa tosin ensimmäisen näytöksen aikana hiipinyt päänsärky, jonka vuoksi jouduin välttelemään seinälle heijastettuja lyriikoita. Toisen näytöksen aikana päänsärky helpottaa, mutta minun täytyy tunnustaa, että soitinosuuksien ja melodioiden tanssiessa ilmassa jää lyriikoiden ja lauluosuuksien seuraaminen toisarvoiseksi.

Tarina hukkuu musiikkiin, mutta taitavan säveltäjän käsissä mitä vaikuttavimmalla tavalla. Paikoin Merikanto on tuo säveltäjä.

Jos juonen seuraaminen on kuitenkin minulle vaikeaa, en ehkä ole yksin. Jo esityksen käsiohjelmassa varoitellaan, että kyseessä on hajanainen sävellys, jonka musiikki säestää kohtauksia, muttei onnistu kannattelemaan narratiivia.

Tämänkaltaisen arvostelman esittäminen käsiohjelmassa on mielenkiintoinen valinta. Jos en olisi arvostelmaa lukenut, olisin ehkä tietämättömyyttäni saattanut kuvitella oopperaa hyväksi.

Merikannon melodinen musiikki ja synkeä tarina ovat nimittäin tenhoava yhdistelmä. Hänen ”kyynelehtien kirjoittamansa” Elinan surma on oopperaa aidoimmillaan, tunteen paloa ja mielenliikutusta, joka ei tee mitään puolivillaisesti. Hahmot eivät koskaan vain tunne jotain, vaan tunteesta tulee kaikki, mitä he ovat.

* *

Orkesteriteos on saksalaisen romantiikan ja slaavilaisten säveltäjänerojen suomalainen lehtolapsi. Sen lisäksi oopperassa on jälkiä suomalaisista kansansävelmistä sekä enteitä tulevan iskelmäkulttuurimme sointukuluista.

On silti totta, että musiikki sortuu nykykuulijan korvissa ylidramaattisuuteen ja että teoksesta on vaikea löytää yhtenäistä narratiivia. Esitteen mukaan jokaista hahmoa seuraa oma teemansa, mutta mitään kautta oopperan kulkevia kehittelyjä en huomannut.

Hajanaisuus ei koske vain musiikkia. Othellomainen tarina ei ole huono, siinä on kansantarustollista synkeää lumoa, mutta sen rytmitys on epätasainen. Pikakelattu loppuhuipennus ei sen seurauksena tunnu vääjäämättömältä tragedialta, vaan tahattoman koomiselta mielettömyyden puuskalta.

Tarina on liian ohut, ja samaan aikaan liian pitkä; Merikanto tiivistää viiden näytöksen edestä tapahtumia yhteen ja puoleen tuntiin.

Teos on kuitenkin laajuudeltaan kunnioitettava, sen musiikki kaunista ja sen aihe kansantarustollisuudessaan kiehtova. On mahtavaa, että suomalaisen oopperan merkkiteos sai esityksensä Pohjois-Karjalan sydämessä.

Kun musiikki pauhaa myrskyisän tumman sinen tai hurmeisen verenpunan taustaa vasten, unohtaa katsoja olevansa pohjoiskarjalaisessa luentosalissa. Juuri tällaista kulttuurityötä kulttuurinsa perustaa murentava nykypäivän Suomi kaipaa. Harmi vain, että sitä kaupunginorkesterien kaltaisten vakiintuneiden instituutioiden ulkopuolella tuetaan kovin vähän.

”Se oli meno nuoren rouan,
Nuoren Elina emännän,

Jok’ oli kaunis kasvoiltansa,
Kaunis kaikella tavalla –

Se oli loppu nuoren vaimon,
Kanssa pienen poikalapsen;

Kauan sinua kaivatahan,
Iän kaiken itketähän;

Itku ei Laukosta lakkaa
Valitus Vesilahesta!”

(Kanteletar)

Topi Lepojärvi
Kirjoittaja on sävellyksen maisteri Aberdeenin yliopistosta, Skotlannista.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua